Kaikki on kesken

Minua kehotettiin kirjoittamaan keskeneräisyydestä. Huomasin valtavan määrän sisäistä vastustusta. Aihe on pelottavan epämääräinen ja samaan aikaan henkilökohtainen. Kaikkihan täällä on kesken, myös minä. Mutta joku osa minussa ei halua hyväksyä tai kohdata omaa keskeneräisyyttään.

Vanha sanonta sanoo että täydellinen ja valmis ovat toistensa pahimmat viholliset. Itselläni yksi asioihin tarttumisen tärkein tai pahin este on ollut epätäydellisyyden pelko. Tiedän että ryhtyessäni mihin tahansa projektiin joudun aluksi tyytymään epätäydellisyyteen. Ensimmäinen blogipostaus, ensimmäinen podcast-jakso, tai mikä tahansa muu luova projekti. Joku ääni sanoo että pitäisi tehdä nämä ja nämä asiat ensin ennen kuin voin tehdä sen niin että siitä voi tulla riittävän hyvä. Sitkuttelua ja mutkuttelua. Tämän takia en ikinä saa sitä edes aloitettua.

Valmis on aina parempi kuin täydellinen ja keskeneräinen. Tämänhetkisenä tavoitteena on saada asioita valmiiksi, ja hyväksyä kaikki rosoisuus ja epätäydellisyys, sekä käyttää niitä oppimateriaalina jatkoa varten. En välttämättä voi hioa niitä enää pois, mutta voin ehkä jatkossa tehdä jotain paremmin.

Kaikki on kesken. Kaikki on prosessia. Kuten varmaan hyvin monet muutkin, olen kamppaillut itsen hyväksynnän ja kehittymisen tarpeen ristiriidan välillä. Tämän hetkinen ymmärrykseni on, että tuon ristiriidan avain on itsen hyväksymisenä prosessina, johon niin keskeneräisyys kuin tarve kehittyä kuuluvat olennaisena ja tärkeinä osina. Tästä hyväksynnän lähtökohdasta pyrkimys kehittyä tapahtuu kuin itsestään, spontaanisti ja ilolla, ilman kamppailua tai pyristelyä, tai pakottamisen tunnetta.

Minä en vielä tiedä, mitä olen tekemässä täällä tai ketä varten. Minulla on tarve jakaa ja vaihtaa ajatuksiani laajemman kollektiivisen kognition kanssa, ja etsin luontevia tapoja sille. Tämä on yksi kokeilu tämän tarpeen ympärillä.