Kuukausi: joulukuu 2024

Suomesta ja suomalaisuudesta

Valtio-opin pääsykoekirja määrittelee valtion maantieteellisesti rajatulla alueella sijaitsevaksi väkivaltamonopoliksi. Väkivaltamonopoli suojaa sitä, minkä Yuval Noah Harari määrittelee jaetuksi tarinaksi, intersubjektiiviseksi narratiiviksi, johon sisältyy sekä mytologiaa että byrokratiaa. Kumpikin on olemassa vain niin kauan kuin niiden olemassaoloon uskotaan riittävän laajasti.

Jos Suomi on jaettu tarina, millainen tuo tarina on?

Tarinaa voi hahmottaa tarkastelemalla sen historiallista rakentumista, mutta myös havainnoimalla sen kertomisen seurauksia. 107-vuotiaan Suomen tarina realisoituu hyvinvointivaltioksi, jota suurin osa suomalaisista kannattaa. Koulutuksemme on edelleen maailman kärkitasoa, media on verrattain vapaa ja puolueeton, korruptiota on vähän. Ihmisoikeudet, yksilön koskemattomuus, tasa-arvo, sanan- mielipiteen- ja uskonnonvapaudet toteutuvat suurilta osin ja niitä pidetään tärkeinä. Vaikka kehitys onkin viime aikoina ottanut askelia taaksepäin, ovat asiat Suomessa maailman mittakaavassa poikkeuksellisen hyvin.

Hyvin toimiva valtio tarvitsee kansallisen identiteetin, joka määrittelee sen, kenet yhteiskunta määrittelee osakseen ja kenet se sulkee ulos. Kansallinen identiteetti on usein pohjautunut historiasta kumpuavaan kieleen, kulttuuriin ja jaettuun uskontoon. Vaikka historiallinen Suomi on laaja ja kulttuurisesti myös heterogeeninen, on sen alueelta löytynyt riittävästi yhteisyyttä, jonka ansiosta riittävän moni on voinut uskoa, ja tuolla uskomisellaan ylläpitää Suomeksi kutsunut valtion olemassaoloa.

Siellä missä yhteinen historia ja kulttuuri puuttuvat, voi kansallinen identiteetti muodostua tunnustuksellisuuden kautta. Yhdysvalloissa erilaiset etniset ja kulttuuriset taustat sulautuvat yhteen, sillä ne tunnustavat Yhdysvaltojen ”idean”, jossa tiivistyvät vapaus, tasa-arvo ja usko mahdollisuuksiin, amerikkalaiseen unelmaan. Varjopuolistaan huolimatta tämä jaettu idea on tuottanut yhden maailman menestyneimmistä valtioista.

Väkivaltamonopoli vartioi aggressiivisesti rajojaan, mutta nykyisessä historiallisessa tilanteessa Suomen on hyväksyttävä yhteiskuntansa uusia jäseniä sekä inhimillisen kärsimyksen lieventämiseksi että oman jatkuvuutensa takaamiseksi. Kansallinen identiteetti ei voi enää muodostua pelkän jaetun historian, kulttuurin ja uskonnon varaan. Tarvitaan muita strategioita, joilla yhteiskunta voi integroida osakseen uusia jäseniä.

George Washingtonin kerrotaan joskus todenneen, että valtion tärkein tehtävä on opettaa yhteiskuntaoppia kansalaisille. Hän siis ei sanonut, että valtion tärkein tehtävä on vartioida rajojaan tai huolehtia turvallisuudesta. Tilanteessa, jossa yhteiskunta saa uusia jäseniä, on tärkeää auttaa heitä ymmärtämään yhteiskunnan toiminta ja sen arvot, ja heidän oma roolinsa toiminnan ja arvojen ylläpitäjinä. Kun kaikki kansalaiset ymmärtävät, miten valtio toimii, tulevat myös sen rajat ja turvallisuus huolehdituiksi.

En väitä, että tehtävä olisi erityisen helppo. Taivun silti ajattelemaan, että yhteisen arvopohjan ja yhteiskuntajärjestyksen hyväksymisen tulisi olla tärkein kriteeri yhteiskuntaan kuulumiselle ja kansalliselle identiteetille. Jos allekirjoitat hyvinvointivaltion idean ja arvot, olet tervetullut osallistumaan projektiin — paljon tervetulleempi kuin he, jotka haluavat sulkea ihmisiä ulkopuolelle syntymäpaikan, ihonvärin, sukunimen tai muun toisarvoisen seikan perusteella.

Kaikuja Kaikkeudesta #3. Timo-Veikko Pasanen, päihdepolitiikka, dekriminalisaatio


Suomen päihdepolitiikan tavoitteet ovat hyvät. Käytetyt keinot eivät vain tunnu tuottavan haluttuja tuloksia. Vieraanani on Timo-Veikko Pasanen, Humaania Päihdepolitiikkaa ry:n puheenjohtaja ja Stop Huumeille ry:n työntekijä ja keskustelemme päihdepolitiikasta ja dekriminalisaatiosta.

Päihdepolitiikka koskettaa koko yhteiskuntaa. Huumekaupan lonkerot ulottuvat kaikkialle ja se liikuttaa valtavia rahamääriä. Kriminalisointi sulkee huomattavia osia muutenkin syrjäytymisvaarassa olevia ihmisistä yhteiskunnan ulkopuolelle, ja sieltä käsin huumekauppa voi näyttäytyä houkuttelevana rahanlähteenä.

Suomen huumetilanne on kuolemilla mitattuna Euroopan pahimpia. Leikkaukset ja muu nykyinen politiikka ei tule helpottamaan tilannetta.

Dekriminalisaatio tarkoittaisi toisaalta, että käyttäjiä ei enää kohdeltaisi rikollisina, mikä helpottaisi avun hakemista ja vastaanottamista, mutta toisaalta myös, että poliisi voisi kohdentaa resurssejaan järkevämmin, kuten esimerkiksi huumeisiin liitettyjen lieveilmiöiden, kuten väkivalta- tai omaisuusrikosten ehkäisyyn ja selvittelyyn. Dekriminalisaatio olisi kokonaisvaltainen paradigman muutos jonka täytyisi sisältää myös laajoja muutoksia tarjolla oleviin palveluihin. Pelkällä lainsäädännön muutoksella lopputulos olisi todennäköisesti aika huono.

Portugalissa koottiin asiantuntijat koolle ja kysyttiin heiltä mitä tehdä. Vastauksena saatiin yli 80 ehdotuksen lista, jonka poliitikot toteuttivat melkein sellaisenaan. Lopputuloksena esimerkiksi huumekuolemien määrä on tippunut murto-osaan siitä mitä se oli ennen dekriminalisaatiota vuonna 2001.

Käymme läpi myös sen, mitä Oregonissa tehtiin huonosti ja mitä siellä tehtiin oikein. Siellä päädyttiin ymmärrettävästi palaamaan käytön rangaistavuuteen, mutta dekriminalisaation aikana luodut hoitoresurssit saivat jäädä, ja lopputulos on kuitenkin parempi kuin ennen dekriminalisaatiota. Puhumme myös Oregonin ja Suomen eroista.

Puhumme myös päihdepolitiikasta puhumisen vaikeudesta: asiantuntijat ovat jo pitkään olleet yhtä mieltä siitä, että nykyinen malli ei toimi, ja että suuntaa pitää muuttaa, mutta hyvin harva poliitikko suostuu edes puhumaan asiasta. Huumeet ovat äärimmäisen tunnelatautunut aihe ja järkevä keskustelu aiheen ympärillä tuntuu olevan mahdotonta.

Ilmeisesti ongelman pitää paisua tarpeeksi pahaksi ennen kuin mikään voi muuttua.

https://hppry.fi/
https://stophuumeille.fi/


Keskustelussa mainitut huumekuiolematilastot:
https://www.statista.com/statistics/1066573/drug-induced-deaths-europe/

Nexus

Luin hiljattain Yuval Noah Hararin viimeisimmän kirjan Nexus – Tietoverkkojen Lyhyt Historia. Kirjassa oli jonkun verran sulateltavaa, ja aihe on paitsi jossain määrin raskas ja ahdistava, mutta myös äärimmäisen tärkeä. Hararin kirjoitustyyli on tuttuun tapaan sujuvaa, esimerkit viihdyttäviä ja analyysi osuvaa. Tulen palaamaan tämän kirjan äärelle vielä useaan kertaan.

Harari puhuu informaatiosta ja sen merkityksestä yhteiskuntajärjestyksen luojana. Hän yhdistelee asioita todella luovasti ja oivaltavasti, mutta samaan aikaan kirja poukkoilee kronologisesti. Minulle yhtäläisyydet ja analogiat nykyhetken ja antiikin tai keskiajan välillä loivat ahaa-elämyksiä ja ymmärrystä, mutta joku saattaisi kaivata historiaa käsittelevään kirjaan lineaarisempaa kerrontaa.

Yksi kirjassa esitetty teesi on, että informaatio ei kuvaa todellisuutta. Se luo todellisuuksia, jotka yhdistävät ja erottavat ihmisiä, puolueiksi, järjestöiksi, kansoiksi jne. Tämä on itsessään tavallaan tuttua Hararin aiemmista kirjoista, mutta tässä kirjassa tämä tuntuu aiempaa keskeisemältä.

Tärkeimpiä asioita mitä itse ymmärsin tuon kirjan ansiosta on esimerkiksi se, että informaation määrä ei tarkoita totuuden automaattista voittoa disinformaatiosta. Sekä QAnon että noitavainot johtuivat uudesta informaatioteknologiasta, joka mahdollisti informaation levittämisen aiempaa nopeammin, halvemmalla ja laajemmalle. Sen enempää internet kuin kirjapainokaan eivät sisällä itsessään mitään totuudellisuudentarkistusmekanismia. Internetin tapauksessa ehkä jopa päinvastoin: huomiotalousalgoritmit suosivat asioita, joilla saa ihmisten huomion, ja yleensä se ei ole totuus.

Huomiotalous ja sosiaalisen median algoritmit olivat ensimmäinen laajamittainen kosketuksemme tekoälyn kanssa, eikä se mennyt ihmiskunnalta kovin hyvin. Toivottavasti opimme tästä edes jotain ennen kuin on myöhäistä.

Kirjassa puhutaan paljon myös byrokratian merkityksestä, toisaalta byrokratian tarpeesta sovittaa todellisuus vastaamaan sovittuja narratiiveja, ja toisaalta sen kyvystä ratkaista todellisia ongelmia, ja jota ilman moderni yhteiskunta ei olisi mahdollinen. Hararin aiemmassa tuotannossa on puhuttu mytologian merkityksestä, mutta valtio tarvitsee sekä mytologian luomaan kansallistunnetta että byrokratian hoitamaan käytännön asioita.

Myös ero diktatuurien ja demokratioiden välillä oli valaiseva. Ensimmäisessä informaation käsittely on keskitetty, jälkimmäisessä hajautetumpaa. Demokraattisessa yhteiskunnassa on useita tahoja joiden kautta informaatio kulkee, ja viime kädessä niiden tehtävänä on myös valvoa toisiaan. Diktatuureissa kaikki tieto menee keskusjohdolle, ja tämä on myös tähän asti muodostanut pullonkaulan.

Mistä päästäänkin yhteen tekoälyyn liittyvistä lukuisista uhkakuvista. Se pystyy käsittelemään massiivisia määriä dataa, määriä joita Itä-Saksan Stasi tai Toveri Stalin eivät olisi osanneet uneksiakaan. Ja näin ollen se yhdessä nykyisten ja tulevien tiedonkeruuteknologioiden kanssa mahdollistavat aivan ennennäkemättömän totalitarismin.

Harari vetää esiin Goethen Taikurinoppilaan sekä kreikkalaisen Faethon-myytin, verraten näitä teknologiaan, jota emme hallitse. Olemme nyt luomassa tai ehkä jo luoneet jotain paljon voimallisempaa kuin näiden tarujen teknologiat, eikä meillä ole aavistustakaan, miten sen kanssa toimitaan. Ja sen sijaan että hidastaisimme miettiäksemme hetken, kilpailu paremmista ja kehittyneemmistä tekoälyistä vain kiihtyy.