narratiivit – Kaikkeuden kartano

Maanpuolustuksesta ja menoista

Viime aikoina on puhuttu paljon puolustusmenojen nostamisesta Naton edellyttämään viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tämä tarkoittaisi vähintään nykyisten menojen kaksinkertaistamista ja kasvattamista summalla, joka vastaa karkeasti Suomen vuosittaista velanottoa samaan aikaan kun kaikkialta muualta leikataan.

Suomi on, Orpon ja Purran yrityksistä huolimatta, yksi maailman parhaista yhteiskunnista elää. Meillä on edelleen yksi maailman parhaista koulutusjärjestelmistä, toimiva terveydenhuolto, verrattain matalat tuloerot ja vähän köyhyyttä, luotettavat instituutiot ja matala korruptio sekä hyvin laajat ihmisoikeudet. Haluan uskoa tämä olevan puolustamisen arvoinen yhteiskunta.

Herää kysymys, miten tärkeää se on, ja onko siihen käytettävä raha pois jostain muusta. Ja voiko vapaalle yhteiskunnalle laittaa hintalappua.

Jos tositoimiin joskus joudutaan, harvempaa tulee harmittamaan että tuli varauduttua. Ja kenraalikunnan argumentti on, että mitä paremmin varaudutaan, sitä epätodennäköisempää että tänne hyökätään. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa.

Emme tiedä millaisen informaation varassa ja millä perusteilla esimerkiksi Putin tekee päätöksensä. Hän oli ilmeisesti vakuuttunut että Ukraina antautuisi ja sota olisi ohi kolmessa päivässä, mutta toisin kävi. Voi olla että kukaan ei halunnut antaa hänelle ei-toivottua informaatiota. Tämä on diktaattoreille tyypillinen ongelma. Stalinille kävi aikoinaan samoin. Kuultuaan suomalaisten puolustustahdosta ja armeijan tilasta omilta neuvonantajiltaan hän antoi Puna-armeijan kuorolle käskyn, että Torniojokea ei sitten ylitetä. Vahva armeija ja puolustustahto ei siis välttämättä toimi pelotteena.

Olisi myös todella helppoa kauhistella miten köyhiä kyykytetään mutta aseisiin on rahaa.

Olisi myös yhtä helppoa ja älyllisesti epärehellistä sanoa että ”pakko, koska Nato”, tai ”pakko, koska Venäjä”.

Mielenkiintoisempi kysymys on, mitä tarkoitetaan puolustusmenoilla ja mitä kaikkea tuohon sisältyy. Ja mitä maanpuolustus ylipäätään nykyaikana tarkoittaa.

Viime aikoina on käynyt selväksi, että tärkein vihollisemme käy jatkuvaa usean rintaman hybridisotaa, jossa tärkeintä on ehdottomasti informaatiosodankäynti.

Valtio voidaan määritellä tietyksi maantieteellisellä alueella vallitsevaksi väkivaltamonopoliksi. Tämän puolustaminen armeijalla ja aseilla on suoraviivaista. Valtio voidaan määritellä myös jaetuksi tarinaksi, kokoelmaksi myyttejä, jaettuja kokemuksia ja identiteettejä. Demokraattisen valtion toiminnan kannalta nämä sekä luottamus valtioon sekä instituutioihin ovat elinehtoja.

Nykyaikana valtion ”pehmeä” määritelmä on ehkä jopa tärkeämpi kuin ”kova” maantieteellinen määritelmä.

Venäjän käymä informaatiosota käy juuri näiden kimppuun. Tarkoituksena on hajoittaa kansallinen yhtenäisyys ja identiteetti sekä rapauttaa uskoa oikeusvaltioon ja instituutioihin. Samalla tuetaan oikeistopopulistisia toimijoita, joiden retoriikka polarisoi ja hajottaa poliittista kenttää sekä vaikeuttaa poliittista diskurssia.

Venäjä voitti tärkeimmän vihollisensa ampumatta laukaustakaan. Kahdesti. Tällä hetkellä Yhdysvallat on menettänyt ulkopoliittisen uskottavuutensa lähestulkoon täydellisesti, on sisäpoliittisesti ristiriitojen lamauttama, ja pelaa Ukrainan konfliktissa lähes täysin Venäjän pussiin. Lisäksi usko demokratiaan ja instituutioiden toimivuuteen on rapautunut.

Euroopasta löytyy myös lukuisia esimerkkejä Venäjän vaikutuksesta. Romaniassa peruttiin hiljattain vaalit ja tulos mitätöitiin, koska oli selvää, että vaaleihin oli vaikutettu ulkoapäin. Unkarin Viktor Orbán ei juurikaan piilottele Kreml-mielisyyttään, ja on vaikeuttanut koko EU:n toimintaa esimerkiksi Ukrainan avun suhteen. Esimerkkejä Venäjän vaikutuspyrkimyksistä ja informaatiosodankäynnistä riittäisi. 86 % eurooppalaisista uskoo disinforaation ja propagandan olevan vakava uhka demokratialle.

Herää kysymys, mitä virkaa aseilla ja armeijalla on, jos kansa valitsee niiden johtoon valtiolle vihamielisen tai vaarallisen henkilön, joka tosiasiallisesti tanssii vaikkapa Kremlin pililn mukaan? Auttaako puolustusmenojen kaksinkertaistaminen ehkäisemään tätä?

Informaatiosodankäynnissä puolustautuminen vaatii hyvin kokonaisvaltaista panostusta sekä medialukutaitoon, kriittiseen ajatteluun, yleissivistykseen, mutta toisaalta myös kansallisen tarinan, identiteetin, kulttuurin ja jaettujen kokemusten luomiseen. Näissä perinteisellä aseellisella puolustuksella on enintään sivuosa.

Ruotsissa on Psychological Defence Agency, jonka tehtävänä on heidän oman kuvauksensa mukaan suojata avointa ja demokraattista yhteiskuntaa sekä mielipiteenvapautta. Ranskassa on Viginum-virasto, joka etsii ja paljastaa ulkomaisia vaikutusyrityksiä. Viron informaatiopuolustus on puolestaan aivan omaa luokkaansa.

Suomessa koulutustaso on hyvä ja medialukutaito on mittauksissa vuodesta toiseen Euroopan kärkitasoa, ja pääsääntöisesti Kremlin narratiivit eivät ole uponneet suomalaisiin kovin hyvin. Tämä ei tarkoita että olisimme turvassa. Se tarkoittaa vain, että Kreml ei vielä ole keksinyt oikeita tapoja vaikuttaa juuri meihin. Putinin trolliameija generatiivisella tekoälyllä varustettuna tulevat kyllä kokeilemaan kaikkia kuviteltavissa olevia keinoja niin kauan, että jotain toimivaa löytyy. Ja tähän meidän on varauduttava.

Ehdotuksia polarisaation vähentämiseksi

Poliittinen polarisaatio tarkoittaa eri tavoin ajattelevien näkemyserojen ja todellisuuskäsitysten erojen jyrkkenemistä sekä voimakkaita negatiivisia tunteita eri tavoin ajattelevia kohtaan. Tähän liittyy myös poliittisen keskustelukulttuurin muuttuminen kärjekkäämmäksi ja vähemmän asiapohjaiseksi sekä poliittisten kysymysten voimakkaampi kytkeytyminen identiteettiin tai aiemmin ei-poliittisten kysymysten kuten ruokavalioiden muuttuminen poliittisiksi.

Medialla on tärkeä rooli polarisaation ajurina. Perinteinen media joutuu nykyisin kilpailemaan huomiotalouden ehdoilla Youtuben ja TikTokin ja muiden sosiaalisten medioiden kanssa. Kysyntää varmasti olisi myös faktapohjaiselle, asioita monipuolisesti tarkastelevalle analyysille, mutta käytännössä ihmisten huomion saa varmimmin tunteisiin vetoavalla kärjistetyllä klikkiotsikolla. Tämä pätee sekä perinteiseen mediaan kuin huomiotalouteen.

Tämä on esimerkki Moolok-dynamiikasta. Moolok-dynamiikoilla tarkoitan tilanteita, missä kannustimet ohjaavat toimijoita tekemään valintoja, joista he itse hyötyvät hetkellisesti mutta jotka johtavat kaikkien kannalta huonompaan lopputulokseen ja jotka olisivat vältettävissä kaikkien osapuolten välisellä yhteistyöllä.

Kyseessä on moninapainen ongelma, jonka ratkaiseminen vaatisi joko ylhäältäpäin tulevaa säätelyä tai koko yhteiskunnan arvojen ja toimintamallien perinpohjaista muutosta. Kumpaakaan ei ole näköpiirissä. Näin ollen sekä poliittinen keskustelu että siitä raportointi rappeutuvat pikku hiljaa.

Yksilöidyt syötteet, olematon (tai epäluotettavana pidetty) faktantarkistus, sekä sosiaalisen median helposti aikaansaama kuplautuminen luovat helposti maailman, missä ihmisillä on täydellisen poikkeavat maailmankuvat ja todellisuuskäsitykset. Meidän paleoliittisten aivojemme on todella vaikeaa ymmärtää tätä ilmiötä, sekä sitä, että muilla ihmisillä on omat, mahdollisesti täysin erilaiset kuplat.

Vielä minun lapsuudessani television molemmilta kanavilta tuli samat uutiset kello 20:30. Tämä oli yhteinen, jaettu todellisuus. Metsästäjä-keräilijöinä istuimme iltanuotion äärellä ja puhuimme vaikkapa päivän metsästysretkestä. Tämän jaetun todellisuuden lähestulkoon täydellinen puuttuminen on ihmiskunnalle täysin uusi tilanne, eikä evoluutio ole antanut meille paljoakaan välineitä tätä varten.

On huomattavasti helpompaa pitää eri tavoin ajattelevia moraalisesti pahoina tai epäluotettavina kuin yrittää ymmärtää, mistä erilainen ajattelu kumpuaa.

Ilman jaettua todellisuutta ja molemminpuolista kunnioitusta keskustelu on mahdotonta. Ilman keskustelua ei voi olla demokratiaa.

Mitä voimme tehdä polarisaation vähentämiseksi?

Yksilötasolla voin asettaa oman “tietoni” syrjään ja pyrkiä aidosti kuuntelemaan ja ymmärtämään eri tavalla ajattelevaa, sen sijaan että automaattisesti ajattelisin että hän on väärässä, hyväntahtoisimmalla tulkinnalla disinformaation uhri, pahantahtoisimmalla … no, paha ihminen. Yleensä vilpitön halu ymmärtää luo paremmat edellytykset rakentavalle ja hyväntahtoiselle keskustelulle kuin halu todistaa toisen ajatukset vääriksi.

Tämä on oikeasti vaikeaa, mutta välttämätöntä. Viime kädessä uskon, että me kaikki haluamme suunnilleen samoja asioita, ja erimielisyydet ovat loppujen lopuksi huomattavasti vähäisempiä kuin mitä aluksi uskomme.

Tarvitsemme sosiaalista pääomaa. Sosiaalinen pääoma tarkoittaa merkityksellisten ihmissuhteiden verkostoa jotka mahdollistavat yhteiskunnan toimivuuden. Sosiaalisen pääoman puute – eli yksinäisyys – laajasti levinneenä syö uskoa yhteiskuntaan ja instituutioihin sekä tekee yksilöistä alttiimpia propagandalle.

Sosiaalinen media voisi korjata ison osan ongelmasta jo nyt. Kuvittele, että avatessasi facebookin (tai muun käyttämäsi somen), se tarjoaisi ensimmäisenä tapahtumia tai kerhoja jotka saattaisivat kiinnostaa sinua tai jotka kiinnostavat ystäviäsi. Kuvittele, että algoritmi suosisi tunteita herättävien kärjistysten sijaan asioita monipuolisesti ja vivahteikkaasti analysoivia tekstejä, jotka eivät tarjoakaan helppoja ja yksinkertaisia vastauksia. Kuvittele, että some pyrkisi lisäämään ihmisten välistä ymmärrystä tunnereaktioiden sijaan.

Luonnollisesti tämä vaatisi toimintaa Moolokkia, eli tässä tapauksessa huomiotalouden kilpailudynamiikkaa vastaan, joten ainakaan nykyiset somejätit eivät tätä oma-aloitteisesti tule tekemään. Mutta jos joku perustaa some-alustan joka toimii näin, niin täällä olisi yksi varma käyttäjä.

Suomesta ja suomalaisuudesta

Valtio-opin pääsykoekirja määrittelee valtion maantieteellisesti rajatulla alueella sijaitsevaksi väkivaltamonopoliksi. Väkivaltamonopoli suojaa sitä, minkä Yuval Noah Harari määrittelee jaetuksi tarinaksi, intersubjektiiviseksi narratiiviksi, johon sisältyy sekä mytologiaa että byrokratiaa. Kumpikin on olemassa vain niin kauan kuin niiden olemassaoloon uskotaan riittävän laajasti.

Jos Suomi on jaettu tarina, millainen tuo tarina on?

Tarinaa voi hahmottaa tarkastelemalla sen historiallista rakentumista, mutta myös havainnoimalla sen kertomisen seurauksia. 107-vuotiaan Suomen tarina realisoituu hyvinvointivaltioksi, jota suurin osa suomalaisista kannattaa. Koulutuksemme on edelleen maailman kärkitasoa, media on verrattain vapaa ja puolueeton, korruptiota on vähän. Ihmisoikeudet, yksilön koskemattomuus, tasa-arvo, sanan- mielipiteen- ja uskonnonvapaudet toteutuvat suurilta osin ja niitä pidetään tärkeinä. Vaikka kehitys onkin viime aikoina ottanut askelia taaksepäin, ovat asiat Suomessa maailman mittakaavassa poikkeuksellisen hyvin.

Hyvin toimiva valtio tarvitsee kansallisen identiteetin, joka määrittelee sen, kenet yhteiskunta määrittelee osakseen ja kenet se sulkee ulos. Kansallinen identiteetti on usein pohjautunut historiasta kumpuavaan kieleen, kulttuuriin ja jaettuun uskontoon. Vaikka historiallinen Suomi on laaja ja kulttuurisesti myös heterogeeninen, on sen alueelta löytynyt riittävästi yhteisyyttä, jonka ansiosta riittävän moni on voinut uskoa, ja tuolla uskomisellaan ylläpitää Suomeksi kutsunut valtion olemassaoloa.

Siellä missä yhteinen historia ja kulttuuri puuttuvat, voi kansallinen identiteetti muodostua tunnustuksellisuuden kautta. Yhdysvalloissa erilaiset etniset ja kulttuuriset taustat sulautuvat yhteen, sillä ne tunnustavat Yhdysvaltojen ”idean”, jossa tiivistyvät vapaus, tasa-arvo ja usko mahdollisuuksiin, amerikkalaiseen unelmaan. Varjopuolistaan huolimatta tämä jaettu idea on tuottanut yhden maailman menestyneimmistä valtioista.

Väkivaltamonopoli vartioi aggressiivisesti rajojaan, mutta nykyisessä historiallisessa tilanteessa Suomen on hyväksyttävä yhteiskuntansa uusia jäseniä sekä inhimillisen kärsimyksen lieventämiseksi että oman jatkuvuutensa takaamiseksi. Kansallinen identiteetti ei voi enää muodostua pelkän jaetun historian, kulttuurin ja uskonnon varaan. Tarvitaan muita strategioita, joilla yhteiskunta voi integroida osakseen uusia jäseniä.

George Washingtonin kerrotaan joskus todenneen, että valtion tärkein tehtävä on opettaa yhteiskuntaoppia kansalaisille. Hän siis ei sanonut, että valtion tärkein tehtävä on vartioida rajojaan tai huolehtia turvallisuudesta. Tilanteessa, jossa yhteiskunta saa uusia jäseniä, on tärkeää auttaa heitä ymmärtämään yhteiskunnan toiminta ja sen arvot, ja heidän oma roolinsa toiminnan ja arvojen ylläpitäjinä. Kun kaikki kansalaiset ymmärtävät, miten valtio toimii, tulevat myös sen rajat ja turvallisuus huolehdituiksi.

En väitä, että tehtävä olisi erityisen helppo. Taivun silti ajattelemaan, että yhteisen arvopohjan ja yhteiskuntajärjestyksen hyväksymisen tulisi olla tärkein kriteeri yhteiskuntaan kuulumiselle ja kansalliselle identiteetille. Jos allekirjoitat hyvinvointivaltion idean ja arvot, olet tervetullut osallistumaan projektiin — paljon tervetulleempi kuin he, jotka haluavat sulkea ihmisiä ulkopuolelle syntymäpaikan, ihonvärin, sukunimen tai muun toisarvoisen seikan perusteella.

Nexus

Luin hiljattain Yuval Noah Hararin viimeisimmän kirjan Nexus – Tietoverkkojen Lyhyt Historia. Kirjassa oli jonkun verran sulateltavaa, ja aihe on paitsi jossain määrin raskas ja ahdistava, mutta myös äärimmäisen tärkeä. Hararin kirjoitustyyli on tuttuun tapaan sujuvaa, esimerkit viihdyttäviä ja analyysi osuvaa. Tulen palaamaan tämän kirjan äärelle vielä useaan kertaan.

Harari puhuu informaatiosta ja sen merkityksestä yhteiskuntajärjestyksen luojana. Hän yhdistelee asioita todella luovasti ja oivaltavasti, mutta samaan aikaan kirja poukkoilee kronologisesti. Minulle yhtäläisyydet ja analogiat nykyhetken ja antiikin tai keskiajan välillä loivat ahaa-elämyksiä ja ymmärrystä, mutta joku saattaisi kaivata historiaa käsittelevään kirjaan lineaarisempaa kerrontaa.

Yksi kirjassa esitetty teesi on, että informaatio ei kuvaa todellisuutta. Se luo todellisuuksia, jotka yhdistävät ja erottavat ihmisiä, puolueiksi, järjestöiksi, kansoiksi jne. Tämä on itsessään tavallaan tuttua Hararin aiemmista kirjoista, mutta tässä kirjassa tämä tuntuu aiempaa keskeisemältä.

Tärkeimpiä asioita mitä itse ymmärsin tuon kirjan ansiosta on esimerkiksi se, että informaation määrä ei tarkoita totuuden automaattista voittoa disinformaatiosta. Sekä QAnon että noitavainot johtuivat uudesta informaatioteknologiasta, joka mahdollisti informaation levittämisen aiempaa nopeammin, halvemmalla ja laajemmalle. Sen enempää internet kuin kirjapainokaan eivät sisällä itsessään mitään totuudellisuudentarkistusmekanismia. Internetin tapauksessa ehkä jopa päinvastoin: huomiotalousalgoritmit suosivat asioita, joilla saa ihmisten huomion, ja yleensä se ei ole totuus.

Huomiotalous ja sosiaalisen median algoritmit olivat ensimmäinen laajamittainen kosketuksemme tekoälyn kanssa, eikä se mennyt ihmiskunnalta kovin hyvin. Toivottavasti opimme tästä edes jotain ennen kuin on myöhäistä.

Kirjassa puhutaan paljon myös byrokratian merkityksestä, toisaalta byrokratian tarpeesta sovittaa todellisuus vastaamaan sovittuja narratiiveja, ja toisaalta sen kyvystä ratkaista todellisia ongelmia, ja jota ilman moderni yhteiskunta ei olisi mahdollinen. Hararin aiemmassa tuotannossa on puhuttu mytologian merkityksestä, mutta valtio tarvitsee sekä mytologian luomaan kansallistunnetta että byrokratian hoitamaan käytännön asioita.

Myös ero diktatuurien ja demokratioiden välillä oli valaiseva. Ensimmäisessä informaation käsittely on keskitetty, jälkimmäisessä hajautetumpaa. Demokraattisessa yhteiskunnassa on useita tahoja joiden kautta informaatio kulkee, ja viime kädessä niiden tehtävänä on myös valvoa toisiaan. Diktatuureissa kaikki tieto menee keskusjohdolle, ja tämä on myös tähän asti muodostanut pullonkaulan.

Mistä päästäänkin yhteen tekoälyyn liittyvistä lukuisista uhkakuvista. Se pystyy käsittelemään massiivisia määriä dataa, määriä joita Itä-Saksan Stasi tai Toveri Stalin eivät olisi osanneet uneksiakaan. Ja näin ollen se yhdessä nykyisten ja tulevien tiedonkeruuteknologioiden kanssa mahdollistavat aivan ennennäkemättömän totalitarismin.

Harari vetää esiin Goethen Taikurinoppilaan sekä kreikkalaisen Faethon-myytin, verraten näitä teknologiaan, jota emme hallitse. Olemme nyt luomassa tai ehkä jo luoneet jotain paljon voimallisempaa kuin näiden tarujen teknologiat, eikä meillä ole aavistustakaan, miten sen kanssa toimitaan. Ja sen sijaan että hidastaisimme miettiäksemme hetken, kilpailu paremmista ja kehittyneemmistä tekoälyistä vain kiihtyy.

Trumpin voiton jälkeen

Ukraina näyttäisi nyt olevan kusessa.

Eurooppa on nyt oman onnensa nojassa. Meidän täytyy opetella puolustautumaan ihan itse.

Ehdottomasti tärkeintä on opetella puolustautumaan informaatiosodankäyntiä vastaan. Tämä on se miltä tulevaisuuden (ja nykypäivän) sodat näyttävät. Ja tämän merkitystä länsimaat eivät ole vielä ymmärtäneet.

Venäjä voitti pahimman vastapelurinsa ilman yhtään ainutta pommia.

Kiinan ja Venäjän kaltaisten maiden on myös huomattavasti helpompaa puolustautua informaatiosotaa vastaan kuin demokraattisten sananvapautta kunnioittavien länsimaiden.

Minun nähdäkseni tärkeimpiä informaatiosodankäynnin mahdollistajia ovat sosiaalisen median algoritmit huomionmaksimoija-algoritmeineen, yksilöityine feedeineen ja botteineen. Jos nyt mietitään hetki, millainen valta muutamalla amerikkalaisella (ja kiinalaisella) firmalla ja niiden salaisilla algoritmeilla on ihmisten näkemään informaatioon ja sitä kautta koko yhteiskuntaan, on aivan uskomatonta että tähän on tultu, että tätä pidetään täysin markkinatalouden ja demokratian mukaisena ja että tälle ei aiotakaan tehdä mitään.

Kuten sanottua, Kiinan ja Venäjän on helppoa puolustautua tätä vastaan. Suurin osa länsimaisista somealustoista eivät toimi Kiinassa tai Venäjällä, ja Kiinan oma versio TikTokista on hieman erilainen kuin länsimainen, ja puskee aidosti edukatiivista ja hyödyllistä sisältöä.

Algoritmit pitää saada demokraattiseen valvontaan.

Kansalaisten medialukutaitoon on panostettava aivan eri tavalla kuin tähän asti. Se että youtuben algoritmi suosittelee jotain ja se kuulostaa uskottavammalta kuin Ylen uutiset ei vielä tarkoita että se olisi totta.

Somen faktantarkistusalgoritmit vaikuttivat paperilla hyvältä ajatukselta, mutta on aika vähän faktoja joiden tarkistus tai kyseenalaistaminen ei olisi jossain mielessä poliittista, ja sitä myötä joku voi aina sanoa että tarkastaja on puolueellinen. Isompi ongelma on myös, että disinformaation luominen ja levittäminen (varsinkin generatiivisen AI:n avulla) on huomattavasti nopeampaa kuin faktojen tarkistus. Jean-Paul Sartre kirjoitti aikanaan tästä samasta ongelmasta, ja silloin ei vielä todellakaan ollut bottifarmeja eikä generatiivista AI:ta.

Perinteisen median täytyy kieltäytyä toimimasta huomiotalouden ehdoilla. Ei klikkiotsikoita vaan primäärilähteisiin pohjautuvaa syvemmälle uppoutuvaa analyysiä. Ei algoritmeja poimimassa luetuimpia artikkeleita vaan journalisteja tekemässä työtään: päättämässä ja nostamassa esiin sen mikä on tärkeää.

Tuossa muutama ajatus tähän iltapäivään.

Huomiotalous ja demokratia

Kirjoitin aiemmin, että “Facebook ja muut somet tekevät sen maksimoimalla käyttäjien huomion. Se, että siinä samalla hävitetään ihmisten keskittymiskyky, aiheutetaan valtava määrä mielenterveysongelmia, polarisoidaan kansalaiset ja tuhotaan luottamus instituutioihin ja sitä myötä poistetaan demokratian ja toimivan yhteiskunnan perusedellytykset on ulkoisvaikutus jota heidän ei kannata miettiä sen enempää. “

Tälle väitteelle kaivattiin perusteluja. En tätä kirjoittaessani muistanut, että tämähän ei tosiaan ole aivan itsestäänselvä asia kaikille. Mietin myös, että perusteluksi riittäisi “kts. Social Dilemma”. Tuntuu kuitenkin siltä, että tästä voisi kirjoittaa enemmänkin, ja että nämä asiat eivät välttämättä ole kaikille aivan itsestäänselviä.

Tarkennetaan hieman alkuperäistä väitettä. Kyse ei ole pelkästään sosiaalisesta mediasta vaan huomiotaloudesta, ja ns. perinteinen media toimii enenevässä määrin huomiotalouden lainalaisuuksien mukaan. En ole myöskään varma ovatko esimerkiksi TikTok tai YouTube sosiaalisia medioita, mutta ne ovat ehdottomasti osa ongelmaa.

Huomiotalousjätit ovat yleensä mainosrahoitteisia, joten niiden rahoitus riippuu puhtaasti käyttäjiensä niissä käyttämästä ajasta. Toisin sanoen niillä on insentiivi pitää käyttäjän silmät ruudussa mahdollisimman pitkään. Tämä on viime kädessä ainoa asia, mistä he välittävät.

Huomiotalousjäteillä on käytössään valtavat määrät dataa käyttäjistään, joiden avulla he pystyvät kohdentamaan sekä sisällön että mainokset juuri kyseistä käyttäjää varten. He ovat myös käyttäneet todella paljon aikaa ja rahaa algoritmiensa kehittämiseen sekä käyttäjien psykologian tutkimiseen. Tämä informaation ja vallan epätasapaino on todella tärkeää ymmärtää. He eivät vain anna sinulle mitä sinä haluat niin kuin he itse haluavat väittää.

(Huumekauppias voisi puolustautua tasan samalla väitteellä. Mutta yksikään huume ei ole globaalissa mittakaavassa niin haitallinen kuin nämä.)

Kerrataan vielä: alustojen algoritmejä ei kiinnosta niiden tarjoaman sisällön totuudenmukaisuus. Niitä ei kiinnosta, millä tavalla sisältö vaikuttaa käyttäjien mielentilaan tai -terveyteen. Niitä ei myöskään kiinnosta laajemmat yhteiskunnalliset seuraukset kuten mahdollinen polarisaatio tai instituutioita kohtaan tunnetun luottamuksen rapistuminen salaliittoteorioiden myötä. Niitä ei kiinnosta jos joku vähemmistö jossain joutuu kansanmurhan uhriksi niiden puskeman sisällön seurauksena. Niitä kiinnostaa ainoastaan käyttäjän huomio.

Ja ihmisten huomion saa helpoimmin vetoamalla primitiivisimpiin tunteisiin. Pelolla ja vihalla. Ja algoritmi on oppinut tämän. Joten alustojen algoritmit suosivat tällaista sisältöä. Jos katsot youtubesta yhdenkin videon vaikkapa Graham Hancockin teorioista muinaisista romahtaneista sivilisaatioista, voin lyödä vetoa että algoritmi rupeaa hyvin innokkaasti tarjoamaan videoita Annunnakista ja pikkulapsia Vatikaanin kellarissa kiduttavista liskoihmisistä.

Tristan Harrisia lainatakseni meillä on paleoliittiset aivot, keskiaikaiset instituutiot ja jumalankaltainen teknologia. Meidän paleoliittiset aivomme eivät ymmärrä yksilöityjä syötteitä. Parikymmentä vuotta sitten me katsoimme samat uutiset ja luimme samat sanomalehdet. Nyt jokainen meistä muodostaa oman todellisuutemme meille algoritmien suositteleman informaation pohjalta. Ja nämä tarinat yhdistävät ja erottavat meitä. Enimmäkseen erottavat.

Demokratian tärkeimmät tukipylväät ovat olleet koulutuslaitos ja joukkotiedotusvälineet. Huomaa sana “joukko”. Jaettu todellisuus on ollut välttämätön keskustelun mahdollistamiseksi. Jos sitä ei ole, ei ole myöskään mahdollista käydä minkäänlaista järkevää ja kunnioittavaa keskustelua. Ja ilman sitä myöskään demokratia ei ole mahdollista.

Kirjoitan myöhemmin lisää huomiotalouden vaikutuksista mielenterveyteen sekä mahdollisista ratkaisuista.

Kaikuja Kaikkeudesta #1. Wille Huuskonen, luterilainen teologia, meditaatio, buddhalaisuus, advaita-vedanta

Luterilaiset narratiivit vaikuttavat läpitunkevasti koko yhteiskunnan kollektiiviseen psyykeeseen. Missä kaikkialla tämä näkyy ja millä tavoilla? Lisäksi puhumme itsen luonteesta, meditaatiosta ja sen vaikutuksista, buddhalaisuuden ja advaita-vedantan suhteesta ja eroista, Jumalasta, pyhyydestä. Nämä ovat kaikki todella laajoja aiheita joista kaikista raapaisimme vain pintaa, ja tulemme varmasti palaamaan näiden teemojen äärelle vielä uudemman kerran

Mikä on uskon merkitys? Miten voit olla varma omasta uskosta tai Jumalan rakkaudesta? Onko ihminen läpeensä paha? Voiko ihminen muuttaa itseään? Mikä on viisauden merkitys? Onko Luterilainen hengellisyys lähinnä väitelauseiden pyörittelyä? Millainen on ihmisen ja Jumalan suhde ja millainen se voisi olla? Missä määrin voimme valita mihin uskomme? Onko usko itsessään työkalu, psykoteknologia, jonka avulla muokkaamme kokemuksellista todellisuuttamme, ja jonka totuudellisuudella ei oikeastaan ole edes väliä?

Mikä on tämä juttu nimeltä “minä itse”? Onko sitä oikeasti olemassa, onko se tyhjyys, onko se jotain minkä kautta Jumala kokee tätä maailmaa? Miten meditaatio muuttaa vastausta tähän kysymykseen?