Ymmärsin, että me kaikki kuolemme. Jos kaikki jatkuu nykyisellään, niin me kaikki kuolemme todennäköisesti parin kolmen vuoden sisään. Ja haluan jakaa tämän hetken kanssasi.
—
Meillä on jatkuvaa kasvua vaativa talousjärjestelmä joka arvottaa kuolleen puun metsässä kasvavaa arvokkaammaksi rajallisella planeetalla.
Meillä on yksinäisiä, pahoinvoivia ihmisiä jotka hukuttavat pahoinvointinsa nopeaan dopamiiniin somella ja shoppaillulla ja jotka eivät välttämättä halua kuulla tulevasta maailmanlopusta. En mihäkään aina haluaisi.
Meillä on ulkomaanvelat, sopeutustoimet ja korkojen korot. Erääntyvät laskut ja maksuhäiriöt.
Meillä on älypommit, parvidronet, ja 12 000 ydinkärkeä. On CRISPR, pluripotentit kantasolut ja aivo-organellit.
Me keksimme jatkuvasti uusia nerokkaampia teknologisia ratkaisuja erilaisiin todellisuuden osiin joista emme pidä ja jota kutsumme “ongelmiksi”. Ja tämän ratkaisun mahdollisia haittoja ei kannata miettiä, sillä mitä vähemmän haitoista tiedetään, sen helpompi sitä on myydä. Thalidome todella vähensi odottavien naisten aamupahoinvointia ja DDT tappaa kyllä hyttysiä.
Meillä on sateenkestävät ulkoiluasut ja PFASeja sadevedessä kaikilla mantereilla.
Meillä on koko ajan tehokkaampia ja vahvempia huumeita pahoinvoinnin turruttamiseen. Ja kehittyneempiä algoritmeja keksimässä lisää. Ne on kaikki vain enimmäkseen hiilesta, typestä, hapesta ja vedystä koostuvia yhdisteitä.
Informaatiota. Symboleita. Jotain minkä käsittelyssä koneet ovat jo selvästi ihmisiä nopeampia. Ja jolla maailmaa viime kädessä hallitaan.
Meillä on jatkuvasti lisää dataa kerääviä algoritmeja luomassa juuri sinuun parhaiten vaikuttavat mainokset sinulle räätälöidyn soittolistan välissä. Maksimoidakseen saamansa informaation lisäksi myös huomiosi ja aikasi.
Arvokkainta mitä meillä on annettavana. Kiitos että olet lukenut näin pitkälle.
—
Millaiset ihmiset pyörittävät ja omistavat teknologia- ja tekoälyfirmoja ja mitkä heidän motivaationsa ovat?
Millaiset ihmiset hallitsevat maailman ydinaseita tällä hetkellä? Miten ennustettavalta ja turvalliselta tämä yhdistelmä tuntuu?
—
Eksponentiaalinen kasvu on pitkään hidasta. Sitten se lähtee nopeutumaan. Ja kun se nopeutuu, sen kasvukin nopeutuu. Ja sitten kasvun kasvu.
Järvessä olevien lumpeenkukkien määrä kaksinkertaistuu joka yö. Se tuli täyteen 20. päivänä ensimmäisestä lumpeesta. Minä päivänä se oli puolillaan?
Talouden kasvun ja energiankulutuksen kasvun korrelaatio on 0.99. 1 tarkoittaisi täyttä korrelaatiota.
Ihan oikeasti, tämä peli mitä täällä pelataan alkaa muuttumaan aika korkeaenergisiksi näin fysiikan termein.
Parissa vuodessa ehtii tapahtua aika paljon kaikkea jännää jos asetutaan siihen eksponenttikäyrän kuvaajalle. Kuvasi se sitten käyrä sitten talouskasvua, energiankulutusta, teknologian kehitystä tai vaikka valtionvelkaa.
Panokset kovenevat koko ajan. Siis ne piipussa olevat panokset. Kohta ammutaan oikeasti kovilla.
Kiihtyvää kilpailua hupenevista varoista. Mikään ei riitä tälle hyperorganismille, jonka olemme luoneet. Ja jonka osasia olemme, tavalla tai toisella.
Joka hävittää elonkehää ja sen kiertoa, jonka osasia myös olemme, ja jonka varassa oma elämämme on.
Meitä ei välttämättä parin vuoden päästä enää ole. Ketään meistä. En tiedä miten se tulee tapahtumaan. Koko ajan keksitään lisää keinoja. Ja lisää syitä käyttää niitä.
—
Tämän ajatteleminen herättää surua. En halua tuntea sitä. Se on liikaa.
Me kuolemme. Me oikeasti kuolemme. Me vittu kuolemme tähän joka ikinen. Tavalla tai toisella. Meillä on kyllä keinoja. Koko ajan tulee lisää. Ja syitä käyttää niitä.
Nyt aletaan mennä joka suhteessa sen verran kovaa että todella rajuja muutoksia on aika väistämättä tulossa, hyvin pian. Yksityiskohdilla ei ole väliä. Voi olla että juuri sinun kotikyläsi tai etnisyytesi tai jonkun mutaation kantajat säästyvät. Elämäsi tulee olemaan täysin erilaista. Kuten ympäristösi, se maa josta sinä olet tullut ja joksi sinä olet jälleen tuleva. Todennäköisesti et tule pitämään tästä.
Tämä vähän huimaa. Ja vatsassa tuntuu kevyttä vellontaa. Näkökenttä sumenee. Vääntää . Sattuu.
Mustenee.
—
Päästän irti.
Olen elossa.
Saan kokea tämän. Minä saan kokea tämän hetken.
Juuri sellaisena kuin se on.
En halua muuttaa mitään tästä hetkestä. Haluan kokea sen täysin.
—
Mikä on se? Se kokemus?
Se on tietoisuuteni tämänhetkinen sisältö. Kaikki aistieni vastaanottamat havainnot. Tunne kehostani. Ajatukseni. Tunteeni.
Linssejä, jotka muovaavat tulkintaani. Tarinoita, joita toistan. Identiteettejä ja uskomuksia. Matkan varrelta mukaan tarttuneita. Joskus hyödyllisiä, mutta tulisi käyttää harkitusti.
Ne värjäävät kokemusta. Joskus huomaamatta. Aika usein, itse asiassa.
Ehkä nytkin.
Hengitän. Rintakehä liikkuu. Rintaa puristaa hieman. Henki kulkee ohuesti. Tunnen silmieni kostuvan taas. Olen elossa.
Saan kokea tämän.
Tunnen painoni selässä sekä tuolin allani. Tunnen viileän lattian jalkapohjiani vasten.
Näppäimistön sormieni alla, mieli valitsemassa sanoja. Lisäämässä, poistamassa.
Ajatus sinusta lukemassa tätä. Yhteydestä kahden tietoisuuden välillä. Jakamisesta.
Vielä kun voimme. Vielä kun meillä on toisemme.
Discover more from Kaikkeuden kartano
Subscribe to get the latest posts sent to your email.
Olen ajatellut sitä, miten hidas ja kaoottinen maailmanloppu on. Ei sellaista saa mahtumaan nopeisiin Hollywood-elokuviin, ei edes sarjoihin. On helppo ajatella zombivihollisia, avaruusvihollisia ja muunlajisia, mutta miten voi luottaa toiseen ihmiseen? Miten kummassa yhteiskunta vielä toimii, se on hämmentävää.
Ajattelin loppukesän helteissä kaikkea kuumuuden tuottamaa kuolemaa. Läkähdyttävää kidutusta. Jossain vaiheessa muistin, kuinka amiksessa tehtiin vaihto-opiskelijoiden työpajassa peliversio Hugo Simbergin Kuoleman puutarhasta. Siinä Kuolema keräsi tasohyppelyssä kukkia kulkiessaan tyrmän kaltaisesta Manalasta valoisaan niittymaisemaan.
Ajattelin, että tahtoisin tehdä Kuolemasta viileän, lohdullisen sarjakuvan, jossa hänellä olisi lemmikkikäärmeitä ja puutarhan lisäksi vaikkapa koiratarha (luutarha) ja lemmonlehmiä (muutarha)… Komiikan kukkia poimimassa, saattohoitajien mustaa huumoria.
Kerran lainasin kirjastosta Jose Saramagon kirjan Oikukas kuolema, jossa Kuolema menee lakkoon. En lukenut sitä, ei silloin tuntunut ajankohtaiselta, mutta viime aikoina olen ajatellut takakansitekstiä ja miettinyt, että pitäisi lukea sittenkin. Ihmiset elävät Suomessa nykyään niin pitkään, että on kuin Kuolemalla olisi muita kiireitä.
Moni tuttuni on töissä vanhustenhoidossa, pitkittää elinikää ja hoivaa eläviä ruumiita. Monille kärsiville Kuolema olisi kuin synkkä Joulupukki. Koska voi antaa lahjaksi kuolinlahjakortin? Luin vuosia sitten spekulatiivisen kertomuksen, jossa salamurhaajat surmasivat ihmisiä kaduilta yhteiskunnan piilotyöntekijöinä, minkä jälkeen ruumiit vietiin tehokkaaseen, kerrostalomaiseen kierrätyskeskukseen, Hautaushissiin.
Toisessa teoksessa ihmiset saivat 60-vuotiaina valitsemansa viimeisen aterian, joka sisälsi rauhoittavan myrkyn.
Kerran juttelin sairaanhoitajan kanssa, joka kertoi olleensa hoitajana epäonnistuneiden itsemurhaajien osastolla. Ajattelin että perkele, että sekin voi olla arpapeliä.
Kuolemankultit. Kiinnostaisi Peter Thielin näkemys siitä, kuinka paljon ihmisiä ihmeelliseen teknoutopiaan tarvitaan. Vai onko tekoälykin vain massatuhoase?
Tuntuu, että koko länsimaisen yhteiskunnan suhde kuolemaan on todella vieraantunut ja kieroutunut. Vanhukset sysätään pois näkyviltä, lääketiede näkee sen yleisesti ongelmana joka pitää ratkaista ja yksilön kohdalla epäonnistumisena jota pitää välttää viimeiseen asti.
Ja se on ymmärrettävää. Jos elää nykyisessä steriilissä ja kuolleessa kaupunkiympäristössä, hakee kaupan kylmäaltaasta muoviin käärittyä säilönt’äainella kuorrutettua ruoan kaltaista valmistetta ja maksaa sen muovikortilla kassalla, vieraantuu väkisinkin elämästä ja sen kiertokulusta. Emmekä koe enää itseämme osaksi sitä, vaan joksikin sen ulkopuoliseksi.
Luonnontilaisessa metsässä — ihmisen luonnollisessa elinympäristössä — on kaikkialla nähtävissä elämän kiertokulun kaikki vaiheet. On lahoavia puita, on eläinten luita. Ja lahoavissa puunrungoissa kasvaa sammalta ja sieniä. Ei voi välttyä huomaamasta, että se kaikki on kaunista, välttämätöntä ja tarpeellista. Ja me kaikki olemme osa tätä ravinnekiertoa.
Emma Holten totesi joskus, että tekoälyn taustalla on viha ihmisruumista kohtaan. Ruumis on hallitsematon. Se on orgaaninen, biologinen prosessi. Se ei ole mekaaninen, ikuisesti korjattavissa oleva kone. Se hajoaa ja kuolee. Siksi siitä pitää päästä eroon, ja se tärkein, eli ”äly”, mikä se sitten onkin, pitää siirtää muotoon jossa se voi elää ikuisesti.
Digitaalisia ihmisiähän voi sitten olla olemassa niin paljon kuin kovalevylle mahtuu. Ja he voivat elää simulaatiossa ikuisesti, kokien kaiken mahdollisen ekstaasin, jännityksen ja onnen mikä vain on kuviteltavissa. Digitaalinen maailmahan muovautuu aivan rajattomasti. Tämähän on se Nick Bostromin, William MacAskillin ja muiden vastaavien tulevaisuuden visio. Koko galaksin kaikki energia valjastettu pyörittämään valtavaa simulaatiota ihmisen tietoisuutta jäljittelevistä kopioista.
Tällä ei sitten enää ole mitään tekemistä elämän kanssa. Tai minkään mikä tekee elämästä merkityksellistä tai elämisen arvoista.
Niinpä! Niin paljon löytyy kaikenlaista venytettyä, synteettistä, luonnotonta… ja toisaalta tiettyjä luonnon osia yritetään luonnottomasti nopeuttaa.
Se tuntuu vesikidutukselta, sammakonkeitolta…
Työharjottelussa Ghanassa kuolema oli hyvin lähellä arkea. Kuolinilmoitukset eivät olleet sanomalehtien palstoilla, vaan kuolleiden henkilöiden seinissä suurina julisteina. Tien reunassa joku makoili suuren, mustan hautakiven päällä. Hautajaisissa vainaja oli puettu hääpukuunsa, asetettu istuvaan asentoon kuin nukke, ja itse juhlissa ihmiset tanssivat. Torviorkesteri ja kuorot esiintyivät, joku möi kananmunia korista päänsä päällä ja lopulta lahjoitettiin rahaa vainajan kuluihin toiveena, että oma elämä kestäisi pitkään. Vanhuksen kuollessa pukeuduttiin mustaan ja valkoiseen, siitä tuli mieleen yin ja yang, tasapaino. Että niin kuuluu olla… Nuoremman aikuisen kuollessa pukeuduttiin räikeämpään punaiseen. Onhan se hätkähdyttävämpää.
Ruokakin oli hyvin lähellä, keittoon tullut vuohi teurastettiin ravintolan takana ja sen jälkeen se kaltattiin siellä, karvat poltettiin liekinheittimellä. Kaikki kuoleman äänet ja hajut näkyivät. Joskus luin Kaari Utrion historiallista fiktiota Suomesta rautaruukkien aikaan sijoittuen. Siinä siat lahdattiin pihalla, kaikki kerättiin talteen ja kaikki olivat mukana prosessissa. Joskus mietin, onko tulevaisuudessa edessämme tuollainen intiimi kylien elämäntapa, jos siis uskoo jonkin säilyvän tulevasta romahduksesta. Keskiaikautopia? No, sen näkee sitten.
Korona-aikaan liityin omavaraisryhmään, joka silloin huvitti kauhukuvillaan. Ei enää. Varautuminen tuo lohtua, kuvitelma hallinnasta. Voisiko lohtua tuoda ajatus kaaoksesta? Voiko mieltä muuttaa niin perin pohjin… Uskonnoissa on paljon puhetta kuolemasta lohtuna, mutta kaaosta sekään ei romantisoi.
Varautuminen on nimenomaan kuvitelma hallinnasta. Yritin joskus itse varautua tulevaan romahdukseen ja tajusin nopeasti miten mahdotonta se lopulta on. Kun sieltä kristallipallosta ei lopultakaan näy, millä tavalla ja koska se romahdus tulee. Ja kaikkeen ei vain voi varautua.
Kaupungissa asuessa voi ehkä hamstrata vähän papuja, vettä ja kynttilöitä. Ladata virtapankin. Mutta viime kädessä täällä on täysin kiinni ympäröivästä infrasta, että jos se pettää, niin siinähän sitten ollaan. Jos Alepan ovet ovat tarpeeksi pitkään kiinni tai pankit kiinni, niin sitten tulee nälkä. Jos kaukolämpö ei lämmitä niin ei voi mennä metsään keräämään polttopuita takkaan.
Kaaos pitää ehkä nähdä kuoleman esiasteena. Elämän tarpeena kamppailla olemassaolonsa puolesta, joka lopultakin on tuomittua epäonnistumaan (pitkällä aikavälillä), mutta joka on välttämätöntä tämän leikin mielekkyyden vuoksi.
Tavallaan jos on hyväksynyt kuoleman olemassaolon, on helpompaa hyväksyä kaaos ja romahdus osana elämää. Niin raskasta kuin se onkin. Helpointa olisi jos kaikki vain loppuisi, nopeasti ja huomaamattomasti.