Suomesta ja suomalaisuudesta

Valtio-opin pääsykoekirja määrittelee valtion maantieteellisesti rajatulla alueella sijaitsevaksi väkivaltamonopoliksi. Väkivaltamonopoli suojaa sitä, minkä Yuval Noah Harari määrittelee jaetuksi tarinaksi, intersubjektiiviseksi narratiiviksi, johon sisältyy sekä mytologiaa että byrokratiaa. Kumpikin on olemassa vain niin kauan kuin niiden olemassaoloon uskotaan riittävän laajasti.

Jos Suomi on jaettu tarina, millainen tuo tarina on?

Tarinaa voi hahmottaa tarkastelemalla sen historiallista rakentumista, mutta myös havainnoimalla sen kertomisen seurauksia. 107-vuotiaan Suomen tarina realisoituu hyvinvointivaltioksi, jota suurin osa suomalaisista kannattaa. Koulutuksemme on edelleen maailman kärkitasoa, media on verrattain vapaa ja puolueeton, korruptiota on vähän. Ihmisoikeudet, yksilön koskemattomuus, tasa-arvo, sanan- mielipiteen- ja uskonnonvapaudet toteutuvat suurilta osin ja niitä pidetään tärkeinä. Vaikka kehitys onkin viime aikoina ottanut askelia taaksepäin, ovat asiat Suomessa maailman mittakaavassa poikkeuksellisen hyvin.

Hyvin toimiva valtio tarvitsee kansallisen identiteetin, joka määrittelee sen, kenet yhteiskunta määrittelee osakseen ja kenet se sulkee ulos. Kansallinen identiteetti on usein pohjautunut historiasta kumpuavaan kieleen, kulttuuriin ja jaettuun uskontoon. Vaikka historiallinen Suomi on laaja ja kulttuurisesti myös heterogeeninen, on sen alueelta löytynyt riittävästi yhteisyyttä, jonka ansiosta riittävän moni on voinut uskoa, ja tuolla uskomisellaan ylläpitää Suomeksi kutsunut valtion olemassaoloa.

Siellä missä yhteinen historia ja kulttuuri puuttuvat, voi kansallinen identiteetti muodostua tunnustuksellisuuden kautta. Yhdysvalloissa erilaiset etniset ja kulttuuriset taustat sulautuvat yhteen, sillä ne tunnustavat Yhdysvaltojen ”idean”, jossa tiivistyvät vapaus, tasa-arvo ja usko mahdollisuuksiin, amerikkalaiseen unelmaan. Varjopuolistaan huolimatta tämä jaettu idea on tuottanut yhden maailman menestyneimmistä valtioista.

Väkivaltamonopoli vartioi aggressiivisesti rajojaan, mutta nykyisessä historiallisessa tilanteessa Suomen on hyväksyttävä yhteiskuntansa uusia jäseniä sekä inhimillisen kärsimyksen lieventämiseksi että oman jatkuvuutensa takaamiseksi. Kansallinen identiteetti ei voi enää muodostua pelkän jaetun historian, kulttuurin ja uskonnon varaan. Tarvitaan muita strategioita, joilla yhteiskunta voi integroida osakseen uusia jäseniä.

George Washingtonin kerrotaan joskus todenneen, että valtion tärkein tehtävä on opettaa yhteiskuntaoppia kansalaisille. Hän siis ei sanonut, että valtion tärkein tehtävä on vartioida rajojaan tai huolehtia turvallisuudesta. Tilanteessa, jossa yhteiskunta saa uusia jäseniä, on tärkeää auttaa heitä ymmärtämään yhteiskunnan toiminta ja sen arvot, ja heidän oma roolinsa toiminnan ja arvojen ylläpitäjinä. Kun kaikki kansalaiset ymmärtävät, miten valtio toimii, tulevat myös sen rajat ja turvallisuus huolehdituiksi.

En väitä, että tehtävä olisi erityisen helppo. Taivun silti ajattelemaan, että yhteisen arvopohjan ja yhteiskuntajärjestyksen hyväksymisen tulisi olla tärkein kriteeri yhteiskuntaan kuulumiselle ja kansalliselle identiteetille. Jos allekirjoitat hyvinvointivaltion idean ja arvot, olet tervetullut osallistumaan projektiin — paljon tervetulleempi kuin he, jotka haluavat sulkea ihmisiä ulkopuolelle syntymäpaikan, ihonvärin, sukunimen tai muun toisarvoisen seikan perusteella.