Jos me keksisimme nyt laitteen, joka palauttaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden esiteolliselle tasolle sormia napauttamalla muuttamatta systeemiä, me siirtäisimme tällä hetkellä väistämättömältä näyttävää sivilisaation romahdusta ehkä viikolla tai kahdella. En ole varma mihin suuntaan.
Aikamme kompleksisten ongelmien jäsentämisessä auttaa huomattavasti niiden jakaminen eri tasoille.
Näkyvällä tasolla on oireet, eli monikriisi. On ekokriisi eri aspekteineen, on niukkenevat luonnovarat, kasvavat ja globaalilla tasolla absurdit varallisuuserot, mielenterveys- ja yksinäisyysepidemia ja merkityskriisi, episteeminen kriisi ja yhteisen todellisuuspohjan katoaminen, poliittinen polarisaatio sekä demokratian rapautuminen, lisääntyvät geopoliittiset jännitteet, ja niin edelleen.
Olisi todella houkuttelevaa ajatella näitä erillisinä ongelmina joihin on toisiinsa liittymättömät ratkaisut. Ilmastonmuutos ratkaistaan hiilitulleilla ja aurinkopaneeleilla, mielenterveysongelmat ratkaistaan mielenterveyspalveluiden lisäresursseilla (tai selektiivisilä serotoniinin takaisinoton estäjillä), varallisuuseroja voidaan tasoittaa veroilla ja tulonsiirroilla.
Jos katsotaan muita tasoja niin ymmärrämme miksi tämä ei lähestymistapa ei yksinään riitä.
Pinnan alla olevalla tasolla on rakenteet, kannustimet, järjestelmät. Siellä on talousjärjestelmä joka vaatii jatkuvaa kasvua rajallisella planeetalla ja arvottaa kuolleen puun elävää arvokkaammaksi. Siellä on alueellisia väkivaltamonopoleja vastakkainasettelussa keskenään. Siellä on pörssiyhtiöiden velvollisuus osakkaiden edusta, ja osakkaat ovat enenevässä määrin kasvottomia indeksirahastoja.
Siellä on peliteoreettiset ongelmat ja moninapaiset ansat. Scott Alexanderin Meditations on Moloch[1] on äärimmäisen tarkkanäköinen kuvaus joillekin tämän tason mekanismeille.
Siellä on huomiotalouden mekanismit, jotka ovat markkinatalouden synnyttämiä, ja jotka puolestaan ovat ainakin osittain sekä episteemisen kriisin, polarisaation ja demokratian rapautumisen että myös yksinäisyys -ja mielenterveysepidemioiden taustalla.
Monet mekanismit kytkeytyvät toisiinsa. Hupenevat luonnonvarat lisäävät geopoliittisia jännitteitä. Geopoliittiset jännitteet vähentävät keskinäistä luottamusta ja vaikeuttavat yhteistyötä sekä kiihdyttävät kilpavarustelua. Kiihtynyt kilpavarustelu taas nopeuttaa esimerkiksi tekoälyn kehitystä.
Tekoälyn kehitys taas nopeuttaa kaikkea muuta kehitystä. Parempi tekoäly osaa generoida koukuttavampaa somesisältöä tai uskottavampaa propagandaa pahentaen näin huomiotalouden aiheuttamia ongelmia. Se tarkoittaa myös parempia valvontajärjestelmiä tiedustelupalveluille.
Se voisi tarkoittaa myös ratkaisuja ekokriisiin, köyhyyteen tai uusia syöpähoitoja, jos näille vain olisi kannustimia.
Tämä taso selittää, miten päädymme tilanteeseen mitä kukaan ei halua, ja mistä ei pääse pois. Kyse ei ole pahoista toimijoista. Jos viemme nykyisen oligarkkiluokan giljotiineille muuttamatta rakenteita jotka synnyttivät oligarkit, olemme viikon päästä suunnilleen samassa tilanteessa.
Sama ihminen toisessa tilanteessa toimisi toisin. Sama tilanne tuottaa saman ihmisen uudelleen.
Ilmastonmuutos on tällä hetkellä yksi tärkeimmistä vihreää siirtymää ajavista tekijöistä. Jos oikeasti ratkaisisimme sen nappia painamalla, poistaisimme samalla tärkeän kannustimen irtautua fossiiliriippuvuudesta, ja todennäköisesti lisäisimme niiden käyttöä.
Mutta fossiilisten hupeneminen tulee johtamaan jonkinasteiseen romahdukseen, vaikka ilmastonmuutos ei sitä tekisikään. Romahduksen rajuus ja nopeus taas on kiinni riippuvuuden asteesta. Fossiilisista irtautuminen mahdollisimman nopeasti on joka tapauksessa välttämätöntä.
Mutta rakenteet syntyvät jostain. Moninapaiset ansat ovat ansoja vain jos astumme niihin.
Otetaan esimerkki Scott Alexanderin esseestä: kalankasvattamot ja vedensuodattimet.
Esimerkissa oli järvi ja tuhat samanlaista kalankasvattamoa. Jokainen kasvattamo tienaa $1000 kuukaudessa voittoa. jokainen myös saastuttaa järveä, ja pitkällä tähtäimellä tämä vähentää kaikkien tuottavuutta ja voittoa. Joku keksii suodattimen, joka poistaa saasteet, mutta jonka käyttäminen maksaa jokaiselle $300 kuukaudessa.
Kaikki asentavat suodattimensa, tienaavat $700 kuukaudessa voittoa, ja kaikki on hyvin.
Kunnes eräs heistä laskee, että hän voisi poistaa omansa, saastuttaa ihan vähän, ja tienata $300 enemmän. Muut huomaavat, että hän tienaa muita paremmin, ja kilpailutilanne pakottaa heidät toimimaan samoin.
Tämän taustalta löytyy se kognitiivis-filosofinen taso. Maailmankatsomukset, arvot, tapamme jäsentää maailmaa ja itseämme, uskomuksemme.
Siellä on tapamme jäsentää itsemme erillisiksi muista, laumasta, luonnosta, ja elonkehästä. Siellä on uskomus että olemme luomakunnan kruunu jolla on oikeus ja velvollisuus hyödyntää muuta luomakuntaa mielensä mukaan.
Kaikki on tavalla tai toisella välineellistä. Sanavarastostamme ja kulttuuristamme puuttuu pyhyyden tunne ja kokemus lähestulkoon kokonaan. Elämä on materiaalisesti rikkaampaa kuin ikinä ennen mutta hengellisesti äärimmäisen köyhää. Hengellisyys ei sovi materialistis-reduktionistiseen maailmankuvaan, hyötynäkökulma taas on kuin luotu siihen.
Jos kokisimme itsemme osaksi samaa elonkehää järven kanssa, sen saastuttamisen itsetuhoisuus olisi ylivoimaisen vastenmielistä. Kun koemme sen itsestämme erillisenä hyödynnettänä resurssina, sen saastuminen on ”ulkoisvaikutus”.
Tärkeintä on muuttaa omaa olemistamme, suhteessa itseemme ja maailmaan. Tärkein kysymys ei ole, että miten minä hyödyn tästä, tai mikä olisi minulle parasta. Tärkeintä on kysyä, millainen ihminen minä haluan olla. Mitä minä olen suhteessa kaikkeen muuhun? Suhteessa tähän tilanteeseen, tähän ympäristöön, läheisiini, kaukaisiini, ihmiskuntaan, elonkehään?
Haluanko minä olla se ihminen joka poistamalla oman vedensuodattimeni sotken yhteisen järven ja laukaisen sen moninapaisen ansan? Haluanko olla se ihminen joka asettaa itsensä kokonaisuuden edelle?
Minä olen olemassa vain koska ympäristöni mahdollistaa sen. Minä olen muusta maailmasta kehkeytynyt prosessi.