Kategoria: Kulmia Kaikkeuteen

Trumpin voiton jälkeen

Ukraina näyttäisi nyt olevan kusessa.

Eurooppa on nyt oman onnensa nojassa. Meidän täytyy opetella puolustautumaan ihan itse.

Ehdottomasti tärkeintä on opetella puolustautumaan informaatiosodankäyntiä vastaan. Tämä on se miltä tulevaisuuden (ja nykypäivän) sodat näyttävät. Ja tämän merkitystä länsimaat eivät ole vielä ymmärtäneet.

Venäjä voitti pahimman vastapelurinsa ilman yhtään ainutta pommia.

Kiinan ja Venäjän kaltaisten maiden on myös huomattavasti helpompaa puolustautua informaatiosotaa vastaan kuin demokraattisten sananvapautta kunnioittavien länsimaiden.

Minun nähdäkseni tärkeimpiä informaatiosodankäynnin mahdollistajia ovat sosiaalisen median algoritmit huomionmaksimoija-algoritmeineen, yksilöityine feedeineen ja botteineen. Jos nyt mietitään hetki, millainen valta muutamalla amerikkalaisella (ja kiinalaisella) firmalla ja niiden salaisilla algoritmeilla on ihmisten näkemään informaatioon ja sitä kautta koko yhteiskuntaan, on aivan uskomatonta että tähän on tultu, että tätä pidetään täysin markkinatalouden ja demokratian mukaisena ja että tälle ei aiotakaan tehdä mitään.

Kuten sanottua, Kiinan ja Venäjän on helppoa puolustautua tätä vastaan. Suurin osa länsimaisista somealustoista eivät toimi Kiinassa tai Venäjällä, ja Kiinan oma versio TikTokista on hieman erilainen kuin länsimainen, ja puskee aidosti edukatiivista ja hyödyllistä sisältöä.

Algoritmit pitää saada demokraattiseen valvontaan.

Kansalaisten medialukutaitoon on panostettava aivan eri tavalla kuin tähän asti. Se että youtuben algoritmi suosittelee jotain ja se kuulostaa uskottavammalta kuin Ylen uutiset ei vielä tarkoita että se olisi totta.

Somen faktantarkistusalgoritmit vaikuttivat paperilla hyvältä ajatukselta, mutta on aika vähän faktoja joiden tarkistus tai kyseenalaistaminen ei olisi jossain mielessä poliittista, ja sitä myötä joku voi aina sanoa että tarkastaja on puolueellinen. Isompi ongelma on myös, että disinformaation luominen ja levittäminen (varsinkin generatiivisen AI:n avulla) on huomattavasti nopeampaa kuin faktojen tarkistus. Jean-Paul Sartre kirjoitti aikanaan tästä samasta ongelmasta, ja silloin ei vielä todellakaan ollut bottifarmeja eikä generatiivista AI:ta.

Perinteisen median täytyy kieltäytyä toimimasta huomiotalouden ehdoilla. Ei klikkiotsikoita vaan primäärilähteisiin pohjautuvaa syvemmälle uppoutuvaa analyysiä. Ei algoritmeja poimimassa luetuimpia artikkeleita vaan journalisteja tekemässä työtään: päättämässä ja nostamassa esiin sen mikä on tärkeää.

Tuossa muutama ajatus tähän iltapäivään.

Huomiotalous ja demokratia 

Kirjoitin aiemmin, että “Facebook ja muut somet tekevät sen maksimoimalla käyttäjien huomion. Se, että siinä samalla hävitetään ihmisten keskittymiskyky, aiheutetaan valtava määrä mielenterveysongelmia, polarisoidaan kansalaiset ja tuhotaan luottamus instituutioihin ja sitä myötä poistetaan demokratian ja toimivan yhteiskunnan perusedellytykset on ulkoisvaikutus jota heidän ei kannata miettiä sen enempää. “

Tälle väitteelle kaivattiin perusteluja. En tätä kirjoittaessani muistanut, että tämähän ei tosiaan ole aivan itsestäänselvä asia kaikille. Mietin myös, että perusteluksi riittäisi “kts. Social Dilemma”. Tuntuu kuitenkin siltä, että tästä voisi kirjoittaa enemmänkin, ja että nämä asiat eivät välttämättä ole kaikille aivan itsestäänselviä.  

Tarkennetaan hieman alkuperäistä väitettä. Kyse ei ole pelkästään sosiaalisesta mediasta vaan huomiotaloudesta, ja ns. perinteinen media toimii enenevässä määrin huomiotalouden lainalaisuuksien mukaan. En ole myöskään varma ovatko esimerkiksi TikTok tai YouTube sosiaalisia medioita, mutta ne ovat ehdottomasti osa ongelmaa.

Huomiotalousjätit ovat yleensä mainosrahoitteisia, joten niiden rahoitus riippuu puhtaasti käyttäjiensä niissä käyttämästä ajasta. Toisin sanoen niillä on insentiivi pitää käyttäjän silmät ruudussa mahdollisimman pitkään. Tämä on viime kädessä ainoa asia, mistä he välittävät.

Huomiotalousjäteillä on käytössään valtavat määrät dataa käyttäjistään, joiden avulla he pystyvät kohdentamaan sekä sisällön että mainokset juuri kyseistä käyttäjää varten. He ovat myös käyttäneet todella paljon aikaa ja rahaa algoritmiensa kehittämiseen sekä käyttäjien psykologian tutkimiseen. Tämä informaation ja vallan epätasapaino on todella tärkeää ymmärtää. He eivät vain anna sinulle mitä sinä haluat niin kuin he itse haluavat väittää.

(Huumekauppias voisi puolustautua tasan samalla väitteellä. Mutta yksikään huume ei ole globaalissa mittakaavassa niin haitallinen kuin nämä.)

Kerrataan vielä: alustojen algoritmejä ei kiinnosta niiden tarjoaman sisällön totuudenmukaisuus. Niitä ei kiinnosta, millä tavalla sisältö vaikuttaa käyttäjien mielentilaan tai -terveyteen. Niitä ei myöskään kiinnosta laajemmat yhteiskunnalliset seuraukset kuten mahdollinen polarisaatio tai instituutioita kohtaan tunnetun luottamuksen rapistuminen salaliittoteorioiden myötä. Niitä ei kiinnosta jos joku vähemmistö jossain joutuu kansanmurhan uhriksi niiden puskeman sisällön seurauksena. Niitä kiinnostaa ainoastaan käyttäjän huomio.

Ja ihmisten huomion saa helpoimmin vetoamalla primitiivisimpiin tunteisiin. Pelolla ja vihalla. Ja algoritmi on oppinut tämän. Joten alustojen algoritmit suosivat tällaista sisältöä. Jos katsot youtubesta yhdenkin videon vaikkapa Graham Hancockin teorioista muinaisista romahtaneista sivilisaatioista, voin lyödä vetoa että algoritmi rupeaa hyvin innokkaasti tarjoamaan videoita Annunnakista ja pikkulapsia Vatikaanin kellarissa kiduttavista liskoihmisistä.

Tristan Harrisia lainatakseni meillä on paleoliittiset aivot, keskiaikaiset instituutiot ja jumalankaltainen teknologia. Meidän paleoliittiset aivomme eivät ymmärrä yksilöityjä syötteitä. Parikymmentä vuotta sitten me katsoimme samat uutiset ja luimme samat sanomalehdet. Nyt jokainen meistä muodostaa oman todellisuutemme meille algoritmien suositteleman informaation pohjalta. Ja nämä tarinat yhdistävät ja erottavat meitä. Enimmäkseen erottavat.

Demokratian tärkeimmät tukipylväät ovat olleet koulutuslaitos ja joukkotiedotusvälineet. Huomaa sana “joukko”. Jaettu todellisuus on ollut välttämätön keskustelun mahdollistamiseksi. Jos sitä ei ole, ei ole myöskään mahdollista käydä minkäänlaista järkevää ja kunnioittavaa keskustelua. Ja ilman sitä myöskään demokratia ei ole mahdollista. 

Kirjoitan myöhemmin lisää huomiotalouden vaikutuksista mielenterveyteen sekä mahdollisista ratkaisuista.

Kapeasti määritellyt tavoitteet ja algoritmit

Kun alunperin kuulin Nick Boströmin paperiliitinmaksimoijasta, pidin sitä jossain määrin naurettavana. Eihän äärimmäisen älykäs tekoäly voisi olla noin rajoittunut. Ongelma on kuitenkin huomattavasti vaikeampi ja vivahteikkaampi kuin tuolloin ymmärsin, ja todennäköisesti useimmat ymmärtävät.


Boströmin paperiliitinvertauksessa superälykkäälle tekoälylle annetaan siis näennäisen harmiton tehtävä luoda paperiliittimiä. Minkä se luonnollisesti haluaa tehdä mahdollisimman hyvin. Koska sille ei ollut erikseen kerrottu, että ihmishengellä on mitään arvoa, se katsoo, että ihmisruumis koostuu atomeista, joista osa on täysin käyttökelpoista paperiliitinmateriaalia, ja sitä paitsi ihmiset elossa ollessaan haluavat käyttää muitakin paperiliittimiksi sopivia materiaaleja sen mielestä täysin turhiin asioihin, kuten vaikkapa ovenkahvoihin, elektroniikkaan tai kitarankieliin. 

Eikä se lopeta ennen kuin kaikki paperiliittimiksi sopiva materiaali on muutettu paperiliittimiksi. Ja koska se on huomattavasti meitä älykkäämpi, meillä ei ole mitään keinoa pysäyttää sitä.

Ajattelin että eihän me määriteltäisi tavoitetta noin kapeasti. Eihän me nyt niin tyhmiä oltaisi.

Liian kapeasti määritellyt tavoitteet on oikeasti aika keskeinen ja huomattavan monimutkainen tekijä tässä ongelmavyyhdissä jonka äärellä ihmiskunta on, eikä se todellakaan rajoitu tekoälyyn tai algoritmeihin. Se on yksi keskeisimpiä historiaa ja maailman tilaa selittäviä tekijöitä.

Jos mietitään että ongelmana on vaikkapa huonosti käyvä polttomoottori. Se koputtaa. Ratkaisuksi ehdotetaan lyijyn lisäämistä polttoaineeseen. Se ratkaisee ongelman. Jos joku tämän ongelman parissa painivan yrityksen työntekijä tässä kohtaa lähtee miettimään, että onko tämä nyt varmasti turvallista ja mitähän laajempia seurauksia tällä saattaa olla, tämä yritys ei tule ratkaisemaan tuota ongelmaa ensimmäisenä, eikä välttämättä ikinä. On huomattavasti kannattavampaa tuoda pitkällä tähtäimellä katastrofaalinen mutta toimiva ratkaisu markkinoille ja antaa muiden kärsiä ulkoisvaikutuksista kuin käyttää yhtään resursseja turvallisuudesta varmistumiseen.

Ja tämä ei rajoitu millään lailla yrityksiin ja kapitalismiin. Tämä tarina on eri muodoissaan todella paljon vanhempi. Kautta aikojen on ollut sivilisaatioita jotka ovat eläneet rauhanomaisesti tasapainossa luonnon kanssa. Ja yleensä heidät on syrjäytetty, sellaisten toimesta jotka ovat määritelleet tavoitteensa huomattavasti kapeammin ja lyhytnäköisemmin.

Viisauden eri määritelmiin kuuluu yleensä hyvin olennaisena osana maltti. Kyky olla tekemättä jotain asiaa, joka olisi oman lyhyen tähtäimen edun mukaista, mutta jolla olisi pitkällä tähtäimellä kaikille huonot seuraukset. 

Ne yhteiskunnat, joissa viisautta on ollut ja sitä on pidetty arvossa, eivät valitettavasti pääse enää osallistumaan keskusteluun meidän tavoitteistamme ja arvoistamme. Nykyinen yhteiskuntamme on parhaiten väkivaltaista yhteistyötä eli sotimista toteuttavan yhteiskunnan perillinen. Kapeasti määritellyt tavoitteet määrittävät kaikkea mitä teemme.

Niinpä yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Facebook ja muut somet tekevät sen maksimoimalla käyttäjien huomion. Se, että siinä samalla hävitetään ihmisten keskittymiskyky, aiheutetaan valtava määrä mielenterveysongelmia, polarisoidaan kansalaiset ja tuhotaan luottamus instituutioihin ja sitä myötä poistetaan demokratian ja toimivan yhteiskunnan perusedellytykset on ulkoisvaikutus jota heidän ei kannata miettiä sen enempää. Jos Facebookin johto olisi jossain kohtaa pysähtynyt miettimään, että mitä laajempia seurauksia tällä olisi, niin Mark Zuckerberg olisi joitain satoja miljardeja dollareita köyhempi, Facebookia ei olisi, ja joku toinen firma olisi tehnyt jonkun vastaavan.

Suurin osa pörssikaupasta on algoritmien tekemää. Algoritmien, joilla on äärimmäisen kapeasti määritelty tavoite. Ja tekoälyn kehitys koskee kaikkia yhteiskunnan osa-alueita. Öljy-yhtiöt luonnollisesti käyttävät tekoälyä uusien öljyesiintymien etsimiseen ja vanhojen tehokkaampaan hyödyntämiseen. Kaivosyhtiöt käyttävät niitä malmiesiintymien etsimiseen. Propagandaa tuottavat tahot luonnollisesti käyttävät generatiivisia algoritmeja kuten GPT4, mahdollisesti yhdistettynä massadataan äärimmäisen tarkan kohdentamisen mahdollistamiseksi. 

Jos tämä maailmanlaajuinen järjestelmä, hyperorganismi, moolokki, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua, oli jo valmiiksi hyvää vauhtia matkalla kohti itsetuhoa, tekoäly sen palveluksessa ei tule ainakaan hidastamaan sitä. Ei ennen kuin tavoitteet on määritelty uudestaan. Ja se vaatii hyvin perustavanlaatuisia muutoksia sekä yksilöissä että rakenteissa.

Laajasti määriteltävät tavoitteet ovat vaikeita. Jos luettelemme 20 asiaa jotka ovat mielestämme arvokkaita, tekoäly voi hyvin uhrata sen 21:sen. Ei ole mitään keinoa eksplisiittisesti kertoa, mitkä kaikki asiat ovat arvokkaita. Tämä on ilmeisesti jotain, mikä on implisiittistä, ja minkä välittäminen toiselle on äärimmäisen vaikeaa.

Kokeillaanpa tällaista. Elämä, elonkehä, sen monimuotoisuus ja eri elämänmuodot ovat itseisarvoisen arvokkaita. Tämä kuulostaa hyvältä lähtökohdalta. Mutta entäpä malaria? Monet taudit ja loiset ovat välttämättömiä ekologisen tasapainon säilyttäjiä. Ne ovat myös todella ikäviä yksilöiden kannalta. 

Entäpä vieraslajit? Ajatellaanpa, että yksi laji, vaikkapa rotat Uudessa-Seelannissa, aiheuttavat olemassaolollaan jatkuvasti muiden lajien sukupuuttoja, vieläpä sellaisten lajien joita ei kerta kaikkiaan ole missään muualla maailmassa. Tässä tilanteessa tämän yhden lajin hävittämisen pitäisi olla täysin perusteltua. Sitten voidaan korvata rotat eräällä Afrikasta karanneella karvattomalla apinalajilla ja miettiä miten pitkälle tämä argumentti oikeastaan halutaan viedä.

Näihin kysymyksiin ei ole olemassa mitään sellaista sääntöä, mikä voitaisiin kirjoittaa algoritmien ymmärtämälle kielelle. Jos on joku keino kirjoittaa aidosti viisas algoritmi, joka ymmärtää implisiittisesti elonkehän keskinäisriippuvuudet ja mikä on aidosti arvokasta, niin me emme tiedä sitä. Ja jos meidän omat arvomme ja tavoitteemme eivät ole yhteensopivia oman selviytymisemme kanssa, ei meidän luomamme tekoälynkään tavoitteet voi olla.

Raakkukohu ja systeemiset ongelmat

Eläinfilosofi Elisa Aaltola kommentoi Iltalehdessä raakkukohua hyvin osuvasti. Me näemme koko muun elonkehän voitontavoittelun välineenä ilman mitään itseisarvoa, saatika minkäänlaista ymmärrystä siitä kaiken kattavasta vuorovaikutus- ja riippuvuussuhteiden verkostosta, jonka osa mekin olemme, ja jota me omalla voitontavoittelullamme koko ajan sotkemme.

Tämä on nykyajan urbaanissa ympäristössä elävälle täysin ymmärrettävää. Ruoka tulee muoviin käärittynä kaupan pakastealtaasta ja vesi tulee hanasta. Tuotanto- ja logistiikkaketjujen pituus ja läpinäkymättömyys ovat tehneet todella helpoksi olla miettimättä sen enempää, mistä kaikki tulee ja millä seurauksilla.

Voitontavoittelu muuttaa lähestulkoon kaiken välinearvoksi. Harvat asiat ovat enää itsessään arvokkaita. Elämän aidosti tärkeät asiat ovat nimenomaan niitä, mitä ei voi ostaa tai arvottaa rahassa. Aidot syvälliset ihmissuhteet ja yhteinen aika läheisten kanssa, luonto ja luontosuhde, ja niin edelleen. Nämä saavat kuitenkin yleensä väistyä voitontavoittelun tai työnteon tieltä.

Tätä samaa sanoo MTV3:n uutispäällikkö Seppo Haaparanta.

Tämä kaikki tuntuu jossain määrin itsestäänselvältä. Samaan aikaan meillä on käsissämme moninapainen ongelma: jos Stora Enso rupeaa välittämään elonkehän monimuotoisuudesta ja hyvinvoinnista yhtään enempää kuin sen on taloudellisesti kannattavaa, se antaa kilpailuedun häikäilemättömämmin ja lyhytnäköisemmin toimiville kilpailijoilleen. Toisin sanoen olisi valtion ja viranomaisten tehtävä pakottaa kaikki pelaajat toimimaan vastuullisesti. Mutta valtioilla on sama ongelma: jos yksi valtio nostaa luontoarvot talouskasvun edelle, metsäyhtiöt siirtyvät hyvin nopeasti sinne missä voittoa on tarjolla eniten.

On väärin syyttää yksittäisiä toimijoita siitä, että he toimivat niin kuin he toimivat. Osakeyhtiön lakisääteinen tehtävä on tuottaa voittoa osakkailleen. Kun yrityksestä on tehty juridinen henkilö, päätöksiä tekevät ihmiset (jotka ovat vaihdettavissa ja korvattavissa jos he eivät toimi yrityksen edun mukaisesti) on vapautettu vastuusta, ja yrityksen etu taas on toimia äärimmäisen sosiopaattisesti.

Mikään ei muutu ennen kuin järjestelmä muuttuu. Vaikka Stora Enso tai joku alihankkija joutuisikin maksamaan jonkun nimellisen korvauksen, niin se on heille normaalista liiketoiminnasta aiheutuva kuluerä.

Ja jos järjestelmä ei muutu, se tulee tuhoamaan oman ja koko ihmiskunnan olemassaolon edellytykset.

Tahdosta ja vapaudesta

Hesarissa julkaistiin taannoin essee otsikolla Jäähyväiset vapaalle tahdolle (https://www.hs.fi/tiede/art-2000010430930.html). Tavallaan olen kaikesta samaa mieltä, ja tuntuu hyvältä saada noin vaikutusvaltaiselta taholta näin uskottavaa ja perusteltua tukea omille näkemyksille aiheesta, joka jakaa mielipiteitä ja herättää yllättävän voimakkaita tunteita.

Tavallaan on täysin selvää, että meillä ei ole mitään valinnanvapautta. Jos  mietit mitä tahansa valintaasi jonka koet tehneesi, voidaan aina kysyä, että miten sinusta tuli sellainen ihminen, joka tuossa tilanteessa valitsi tuolla tavalla, ja aina päästään johonkin asiaan, joka ei ollut sinun omassa vaikutuspiirissäsi. Täysin riippumatta siitä, oliko valinta se, mitä syöt tänään aamupalaksi tai millaiseen ammattiin päätät opiskella. Sinä voit päättää toimia omien arvojesi tai mieltymyksiesi mukaan, mutta sinä et ole valinnut omia arvojasi.

On myös selvää, kuten myös tuossa esseessä sanotaan, että vapaan tahdon ja vastuun kieltäminen voi johtaa uhriutumiseen. Kääntäen, valinnanvapauteen ja vastuuseen uskomisella voi olla todella voimauttava vaikutus ihmiselle, jolla on valmiudet ottaa ohjakset.

Tämän saman tarinan vaikutus voi olla myös äärimmäisen lamauttava, jos ihminen kehystää sen siten, että hänen elämänsä ongelmat ovat hänen itsensä aikaansaamia. 

Tällöin kysymys on ehkä siitä, että ihminen voi kokea olevansa menneisyytensä vanki ja kykenemätön muuttumaan.

Ja tällöin olisi hyödyllistä ajatella, että menneisyyden valintoja tehdessä ei ollut mitään vapautta valita toisin. Et olisi voinut valita toisin siinä hetkessä. Aivan kuin Sapolskyn vertaus rikkinäisestä autosta. Tämän myötä ymmärrys ja anteeksianto ovat väistämättömiä, ja itsesyytöksillä ei ole mitään pohjaa. 

Tämä voi auttaa ymmärtämään, miksi päädyit tekemään sellaisia valintoja menneisyydessä, ja miten ne ovat johtaneet tähän pisteeseen. Tämä ymmärrys mahdollistaa erilaiset valinnat tästä eteenpäin. Tämän kannalta on hyödyllistä uskoa, että ylipäätään pystyt tekemään valintoja, ja kantamaan vastuuta niistä. 

Se, että onko todellista vapaata tahtoa lopulta olemassa vai ei, on tavallaan sivuseikka. Kyse on siitä, että millaista tarinaa on hyödyllistä kertoa itselle. On hyödyllistä ajatella, että saavutukseni ovat enemmän kiitollisuuden- kuin ylpeydenaihe. On myös hyödyllistä ajatella, että menneisyydessä tekemäni huonot valinnat olivat väistämättömiä, jos se auttaa ymmärtämään miksi päädyin toimimaan niin ilman itsesyytöksiä. Samaan aikaan on äärimmäisen hyödyllistä ajatella, että juuri nyt pystyn omilla valinnoillani vaikuttamaan siihen, millaista elämäni on tästä eteenpäin. Minulla on joka tapauksessa se tunne, että teen valintoja. Tätä tunnetta kannattaa mieluummin hyödyntää kuin olla hyödyntämättä. Ja jos päädyt hyödyntämään sitä, niin sekin oli täysin väistämätöntä.

Meditaation tavoitteettomuus

Insight Timer väittää, että minulla on tänään meditaatioputken 1653. päivä menossa, eli noin 4 ja puoli vuotta.*

Minulta kysyttiin miten ja miksi olen priorisoinut jotakin, mikä itsessään on täysin tarkoituksetonta. Tämä oli aika pysäyttävä kysymys.

Meditaatio on itsessään täysin tarkoituksetonta, jota ei tehdä mistään syystä, jolla ei yritetä tavoitella yhtään mitään. Sillä hetkellä, kun sitä tehdään jonkin (tulevaisuudessa sijaitsevan) tavoitteen vuoksi, nykyhetkestä (eli ainoasta hetkestä joka on) on tullut pelkkä väline tuon tulevaisuudessa sijaitsevan tavoitteen saavuttamiseksi. Tulevaisuus itsessäänhän on vain mielen tuotos, menneisyydestä opitun projisointia tulevaisuuteen. 

Mutta jos sillä ei ole mitään tarkoitusta eikä minulla siis pitäisi olla mitään syytä tehdä sitä, miksi sitten olen niin tinkimättömästi varannut sille joka päivä aikaa? Huomaan että minun on vaikea vastata tähän itseäni tyydyttävällä tavalla, mutta aion kuitenkin yrittää.

Tiedän että meditaatio on hyödyllistä. Kun teen sitä säännöllisesti, olen rauhallisempi, tyynempi ja kärsivällisempi. Keskityn paremmin. Nämä eivät ole tavoitteita vaan seurauksia. Tämän kanssa on tärkeää olla tarkkana. Ne eivät itsessään ole syitä meditoida. Ehkäpä voisi sanoa, että nykyhetken hyväksyminen sellaisena kuin se on, on taito, jota opitaan meditaatiossa. Mitä enemmän sitä on harjoitellut, sitä paremmin se taito on käytettävissä myös meditaation ulkopuolella. Mutta tavoitteeton mielentila on välttämätön ehto sen taidon oppimiselle. Et voi samanaikaisesti hyväksyä nykyhetkeä sellaisena kuin se on ja tavoitella muuttamaan jotain itsessäsi tai tietoisuudessasi. 

Jonkun verranhan tuon sovelluksen kirjaama putki painaa tässä myös: Jos minulla kerran on 1653 päivän putki menossa, niin en todellakaan halua että se katkeaa juuri tänään. Tiedostan että tämä on ”väärä” syy meditoida, ja ymmärrän täysin miksi Sam Harris poisti putket omasta meditaatioapistaan (jota siis itse en käytä putkeni ylläpitoon). Tuon putken olemassaolo auttaa osaltaan luomaan mielentilan missä päivittäiselle meditaatiolle ei ole vaihtoehtoa, ja näin auttaa session alkuun. Mutta en ole kovinkaan usein huomannut ajattelevani meditoidessani, että minun täytyy nyt tehdä tämä että putki ei katkeaisi.

Ja vaikka ajattelisinkin, niin herää kysymys, että onko säännöllinen harjoitus vääristä syistä haitallisempaa kuin säännöllisen harjoituksen puute? Ja jos puhutaan haitallisuudesta, niin pitäisi kysyä, että mitä sillä taas tarkoitetaan, jos meditaatio itsessään on tavoitteetonta.

Tuo vaihtoehdottomuuden mielentila on ehkä sekin omalla tavallaan mielenkiintoinen ja merkittävä tekijä. Olen onnistunut luomaan meditoijan identiteetin, kertomaan itselleni sellaista tarinaa itsestäni, että meditoin säännöllisesti ja joka päivä. Muistan kuulleeni, ehkä James Clearilta, että ihminen ei voi kovin pitkään toimia omaa identiteettiään vastaan. Jos jollakulla on muusikon identiteetti, hän ei voi kovin pitkään olla musisoimatta. Kertomillamme tarinoilla on merkitystä.

Seuraava kysymys onkin, että eikö meditaation yksi ”tarkoitus” ole päästä eroon tuollaisista tarinoista, dekonstruoida tarinallinen identiteetti. Tämä on totta, mutta se ei ole mielestäni aivan koko totuus. Sanoisin että meditaatio auttaa olemaan samaistumatta tarinoihin tai niiden kertojaan. Mutta ainakin minun mieleni kertoo kyllä tarinoita koko ajan, täysin riippumatta siitä montako tuntia olen tänään (tai tällä viikolla) istunut paikoillani mitään tekemättä. Jos niitä tarinoita kerran kerrotaan, niin parasta jos en samastu niihin kovin vahvasti ja olen edes suunnilleen tietoinen siitä, mitä ne ovat, ja vielä parempaa jos pystyn valikoimaan ja vaikuttamaan niiden sisältöön. Tässä taas mielen sisällön valikoimaton ja kaiken hyväksyvä tarkkailu on aika hyödyllinen taito.

Mutta en edelleenkään pysty vastaamaan alkuperäiseen kysymykseen, eli miksi priorisoin jotakin täysin tarkoituksetonta ja tavoitteetonta, itseäni tyydyttävällä tavalla.

Olen aivan varma, että ajatteluni tämän aiheen ympärillä tulee jäsentymään tulevaisuudessa, mutta tässä on nyt se, mitä tänä sunnuntai-iltapäivänä sain vastattua tähän kysymykseen.

*Oikeasti putki on vähän pidempi: minulla oli 128 päivän putki, joka siis sovelluksen mielestä katkesi, kun menin kymmenen päivän vipassana-retriitille, jonka ensimmäisenä päivänä luovutin puhelimeni pois. Nykyinen putki alkoi heti tuon kymmenen päivän ”tauon” jälkeen.

Kaikki on kesken

Minua kehotettiin kirjoittamaan keskeneräisyydestä. Huomasin valtavan määrän sisäistä vastustusta. Aihe on pelottavan epämääräinen ja samaan aikaan henkilökohtainen. Kaikkihan täällä on kesken, myös minä. Mutta joku osa minussa ei halua hyväksyä tai kohdata omaa keskeneräisyyttään.

Vanha sanonta sanoo että täydellinen ja valmis ovat toistensa pahimmat viholliset. Itselläni yksi asioihin tarttumisen tärkein tai pahin este on ollut epätäydellisyyden pelko. Tiedän että ryhtyessäni mihin tahansa projektiin joudun aluksi tyytymään epätäydellisyyteen. Ensimmäinen blogipostaus, ensimmäinen podcast-jakso, tai mikä tahansa muu luova projekti. Joku ääni sanoo että pitäisi tehdä nämä ja nämä asiat ensin ennen kuin voin tehdä sen niin että siitä voi tulla riittävän hyvä. Sitkuttelua ja mutkuttelua. Tämän takia en ikinä saa sitä edes aloitettua.

Valmis on aina parempi kuin täydellinen ja keskeneräinen. Tämänhetkisenä tavoitteena on saada asioita valmiiksi, ja hyväksyä kaikki rosoisuus ja epätäydellisyys, sekä käyttää niitä oppimateriaalina jatkoa varten. En välttämättä voi hioa niitä enää pois, mutta voin ehkä jatkossa tehdä jotain paremmin.

Kaikki on kesken. Kaikki on prosessia. Kuten varmaan hyvin monet muutkin, olen kamppaillut itsen hyväksynnän ja kehittymisen tarpeen ristiriidan välillä. Tämän hetkinen ymmärrykseni on, että tuon ristiriidan avain on itsen hyväksymisenä prosessina, johon niin keskeneräisyys kuin tarve kehittyä kuuluvat olennaisena ja tärkeinä osina. Tästä hyväksynnän lähtökohdasta pyrkimys kehittyä tapahtuu kuin itsestään, spontaanisti ja ilolla, ilman kamppailua tai pyristelyä, tai pakottamisen tunnetta.

Minä en vielä tiedä, mitä olen tekemässä täällä tai ketä varten. Minulla on tarve jakaa ja vaihtaa ajatuksiani laajemman kollektiivisen kognition kanssa, ja etsin luontevia tapoja sille. Tämä on yksi kokeilu tämän tarpeen ympärillä.