tuukka

Suomesta ja suomalaisuudesta

Valtio-opin pääsykoekirja määrittelee valtion maantieteellisesti rajatulla alueella sijaitsevaksi väkivaltamonopoliksi. Väkivaltamonopoli suojaa sitä, minkä Yuval Noah Harari määrittelee jaetuksi tarinaksi, intersubjektiiviseksi narratiiviksi, johon sisältyy sekä mytologiaa että byrokratiaa. Kumpikin on olemassa vain niin kauan kuin niiden olemassaoloon uskotaan riittävän laajasti.

Jos Suomi on jaettu tarina, millainen tuo tarina on?

Tarinaa voi hahmottaa tarkastelemalla sen historiallista rakentumista, mutta myös havainnoimalla sen kertomisen seurauksia. 107-vuotiaan Suomen tarina realisoituu hyvinvointivaltioksi, jota suurin osa suomalaisista kannattaa. Koulutuksemme on edelleen maailman kärkitasoa, media on verrattain vapaa ja puolueeton, korruptiota on vähän. Ihmisoikeudet, yksilön koskemattomuus, tasa-arvo, sanan- mielipiteen- ja uskonnonvapaudet toteutuvat suurilta osin ja niitä pidetään tärkeinä. Vaikka kehitys onkin viime aikoina ottanut askelia taaksepäin, ovat asiat Suomessa maailman mittakaavassa poikkeuksellisen hyvin.

Hyvin toimiva valtio tarvitsee kansallisen identiteetin, joka määrittelee sen, kenet yhteiskunta määrittelee osakseen ja kenet se sulkee ulos. Kansallinen identiteetti on usein pohjautunut historiasta kumpuavaan kieleen, kulttuuriin ja jaettuun uskontoon. Vaikka historiallinen Suomi on laaja ja kulttuurisesti myös heterogeeninen, on sen alueelta löytynyt riittävästi yhteisyyttä, jonka ansiosta riittävän moni on voinut uskoa, ja tuolla uskomisellaan ylläpitää Suomeksi kutsunut valtion olemassaoloa.

Siellä missä yhteinen historia ja kulttuuri puuttuvat, voi kansallinen identiteetti muodostua tunnustuksellisuuden kautta. Yhdysvalloissa erilaiset etniset ja kulttuuriset taustat sulautuvat yhteen, sillä ne tunnustavat Yhdysvaltojen ”idean”, jossa tiivistyvät vapaus, tasa-arvo ja usko mahdollisuuksiin, amerikkalaiseen unelmaan. Varjopuolistaan huolimatta tämä jaettu idea on tuottanut yhden maailman menestyneimmistä valtioista.

Väkivaltamonopoli vartioi aggressiivisesti rajojaan, mutta nykyisessä historiallisessa tilanteessa Suomen on hyväksyttävä yhteiskuntansa uusia jäseniä sekä inhimillisen kärsimyksen lieventämiseksi että oman jatkuvuutensa takaamiseksi. Kansallinen identiteetti ei voi enää muodostua pelkän jaetun historian, kulttuurin ja uskonnon varaan. Tarvitaan muita strategioita, joilla yhteiskunta voi integroida osakseen uusia jäseniä.

George Washingtonin kerrotaan joskus todenneen, että valtion tärkein tehtävä on opettaa yhteiskuntaoppia kansalaisille. Hän siis ei sanonut, että valtion tärkein tehtävä on vartioida rajojaan tai huolehtia turvallisuudesta. Tilanteessa, jossa yhteiskunta saa uusia jäseniä, on tärkeää auttaa heitä ymmärtämään yhteiskunnan toiminta ja sen arvot, ja heidän oma roolinsa toiminnan ja arvojen ylläpitäjinä. Kun kaikki kansalaiset ymmärtävät, miten valtio toimii, tulevat myös sen rajat ja turvallisuus huolehdituiksi.

En väitä, että tehtävä olisi erityisen helppo. Taivun silti ajattelemaan, että yhteisen arvopohjan ja yhteiskuntajärjestyksen hyväksymisen tulisi olla tärkein kriteeri yhteiskuntaan kuulumiselle ja kansalliselle identiteetille. Jos allekirjoitat hyvinvointivaltion idean ja arvot, olet tervetullut osallistumaan projektiin — paljon tervetulleempi kuin he, jotka haluavat sulkea ihmisiä ulkopuolelle syntymäpaikan, ihonvärin, sukunimen tai muun toisarvoisen seikan perusteella.

Kaikuja Kaikkeudesta #3. Timo-Veikko Pasanen, päihdepolitiikka, dekriminalisaatio

Suomen päihdepolitiikan tavoitteet ovat hyvät. Käytetyt keinot eivät vain tunnu tuottavan haluttuja tuloksia. Vieraanani on Timo-Veikko Pasanen, Humaania Päihdepolitiikkaa ry:n puheenjohtaja ja Stop Huumeille ry:n työntekijä ja keskustelemme päihdepolitiikasta ja dekriminalisaatiosta.

Päihdepolitiikka koskettaa koko yhteiskuntaa. Huumekaupan lonkerot ulottuvat kaikkialle ja se liikuttaa valtavia rahamääriä. Kriminalisointi sulkee huomattavia osia muutenkin syrjäytymisvaarassa olevia ihmisistä yhteiskunnan ulkopuolelle, ja sieltä käsin huumekauppa voi näyttäytyä houkuttelevana rahanlähteenä.

Suomen huumetilanne on kuolemilla mitattuna Euroopan pahimpia. Leikkaukset ja muu nykyinen politiikka ei tule helpottamaan tilannetta.

Dekriminalisaatio tarkoittaisi toisaalta, että käyttäjiä ei enää kohdeltaisi rikollisina, mikä helpottaisi avun hakemista ja vastaanottamista, mutta toisaalta myös, että poliisi voisi kohdentaa resurssejaan järkevämmin, kuten esimerkiksi huumeisiin liitettyjen lieveilmiöiden, kuten väkivalta- tai omaisuusrikosten ehkäisyyn ja selvittelyyn. Dekriminalisaatio olisi kokonaisvaltainen paradigman muutos jonka täytyisi sisältää myös laajoja muutoksia tarjolla oleviin palveluihin. Pelkällä lainsäädännön muutoksella lopputulos olisi todennäköisesti aika huono.

Portugalissa koottiin asiantuntijat koolle ja kysyttiin heiltä mitä tehdä. Vastauksena saatiin yli 80 ehdotuksen lista, jonka poliitikot toteuttivat melkein sellaisenaan. Lopputuloksena esimerkiksi huumekuolemien määrä on tippunut murto-osaan siitä mitä se oli ennen dekriminalisaatiota vuonna 2001.

Käymme läpi myös sen, mitä Oregonissa tehtiin huonosti ja mitä siellä tehtiin oikein. Siellä päädyttiin ymmärrettävästi palaamaan käytön rangaistavuuteen, mutta dekriminalisaation aikana luodut hoitoresurssit saivat jäädä, ja lopputulos on kuitenkin parempi kuin ennen dekriminalisaatiota. Puhumme myös Oregonin ja Suomen eroista.

Puhumme myös päihdepolitiikasta puhumisen vaikeudesta: asiantuntijat ovat jo pitkään olleet yhtä mieltä siitä, että nykyinen malli ei toimi, ja että suuntaa pitää muuttaa, mutta hyvin harva poliitikko suostuu edes puhumaan asiasta. Huumeet ovat äärimmäisen tunnelatautunut aihe ja järkevä keskustelu aiheen ympärillä tuntuu olevan mahdotonta.

Ilmeisesti ongelman pitää paisua tarpeeksi pahaksi ennen kuin mikään voi muuttua.

https://hppry.fi/
https://stophuumeille.fi/

Keskustelussa mainitut huumekuiolematilastot:
https://www.statista.com/statistics/1066573/drug-induced-deaths-europe/

Nexus

Luin hiljattain Yuval Noah Hararin viimeisimmän kirjan Nexus – Tietoverkkojen Lyhyt Historia. Kirjassa oli jonkun verran sulateltavaa, ja aihe on paitsi jossain määrin raskas ja ahdistava, mutta myös äärimmäisen tärkeä. Hararin kirjoitustyyli on tuttuun tapaan sujuvaa, esimerkit viihdyttäviä ja analyysi osuvaa. Tulen palaamaan tämän kirjan äärelle vielä useaan kertaan.

Harari puhuu informaatiosta ja sen merkityksestä yhteiskuntajärjestyksen luojana. Hän yhdistelee asioita todella luovasti ja oivaltavasti, mutta samaan aikaan kirja poukkoilee kronologisesti. Minulle yhtäläisyydet ja analogiat nykyhetken ja antiikin tai keskiajan välillä loivat ahaa-elämyksiä ja ymmärrystä, mutta joku saattaisi kaivata historiaa käsittelevään kirjaan lineaarisempaa kerrontaa.

Yksi kirjassa esitetty teesi on, että informaatio ei kuvaa todellisuutta. Se luo todellisuuksia, jotka yhdistävät ja erottavat ihmisiä, puolueiksi, järjestöiksi, kansoiksi jne. Tämä on itsessään tavallaan tuttua Hararin aiemmista kirjoista, mutta tässä kirjassa tämä tuntuu aiempaa keskeisemältä.

Tärkeimpiä asioita mitä itse ymmärsin tuon kirjan ansiosta on esimerkiksi se, että informaation määrä ei tarkoita totuuden automaattista voittoa disinformaatiosta. Sekä QAnon että noitavainot johtuivat uudesta informaatioteknologiasta, joka mahdollisti informaation levittämisen aiempaa nopeammin, halvemmalla ja laajemmalle. Sen enempää internet kuin kirjapainokaan eivät sisällä itsessään mitään totuudellisuudentarkistusmekanismia. Internetin tapauksessa ehkä jopa päinvastoin: huomiotalousalgoritmit suosivat asioita, joilla saa ihmisten huomion, ja yleensä se ei ole totuus.

Huomiotalous ja sosiaalisen median algoritmit olivat ensimmäinen laajamittainen kosketuksemme tekoälyn kanssa, eikä se mennyt ihmiskunnalta kovin hyvin. Toivottavasti opimme tästä edes jotain ennen kuin on myöhäistä.

Kirjassa puhutaan paljon myös byrokratian merkityksestä, toisaalta byrokratian tarpeesta sovittaa todellisuus vastaamaan sovittuja narratiiveja, ja toisaalta sen kyvystä ratkaista todellisia ongelmia, ja jota ilman moderni yhteiskunta ei olisi mahdollinen. Hararin aiemmassa tuotannossa on puhuttu mytologian merkityksestä, mutta valtio tarvitsee sekä mytologian luomaan kansallistunnetta että byrokratian hoitamaan käytännön asioita.

Myös ero diktatuurien ja demokratioiden välillä oli valaiseva. Ensimmäisessä informaation käsittely on keskitetty, jälkimmäisessä hajautetumpaa. Demokraattisessa yhteiskunnassa on useita tahoja joiden kautta informaatio kulkee, ja viime kädessä niiden tehtävänä on myös valvoa toisiaan. Diktatuureissa kaikki tieto menee keskusjohdolle, ja tämä on myös tähän asti muodostanut pullonkaulan.

Mistä päästäänkin yhteen tekoälyyn liittyvistä lukuisista uhkakuvista. Se pystyy käsittelemään massiivisia määriä dataa, määriä joita Itä-Saksan Stasi tai Toveri Stalin eivät olisi osanneet uneksiakaan. Ja näin ollen se yhdessä nykyisten ja tulevien tiedonkeruuteknologioiden kanssa mahdollistavat aivan ennennäkemättömän totalitarismin.

Harari vetää esiin Goethen Taikurinoppilaan sekä kreikkalaisen Faethon-myytin, verraten näitä teknologiaan, jota emme hallitse. Olemme nyt luomassa tai ehkä jo luoneet jotain paljon voimallisempaa kuin näiden tarujen teknologiat, eikä meillä ole aavistustakaan, miten sen kanssa toimitaan. Ja sen sijaan että hidastaisimme miettiäksemme hetken, kilpailu paremmista ja kehittyneemmistä tekoälyistä vain kiihtyy.

Trumpin voiton jälkeen

Ukraina näyttäisi nyt olevan kusessa.

Eurooppa on nyt oman onnensa nojassa. Meidän täytyy opetella puolustautumaan ihan itse.

Ehdottomasti tärkeintä on opetella puolustautumaan informaatiosodankäyntiä vastaan. Tämä on se miltä tulevaisuuden (ja nykypäivän) sodat näyttävät. Ja tämän merkitystä länsimaat eivät ole vielä ymmärtäneet.

Venäjä voitti pahimman vastapelurinsa ilman yhtään ainutta pommia.

Kiinan ja Venäjän kaltaisten maiden on myös huomattavasti helpompaa puolustautua informaatiosotaa vastaan kuin demokraattisten sananvapautta kunnioittavien länsimaiden.

Minun nähdäkseni tärkeimpiä informaatiosodankäynnin mahdollistajia ovat sosiaalisen median algoritmit huomionmaksimoija-algoritmeineen, yksilöityine feedeineen ja botteineen. Jos nyt mietitään hetki, millainen valta muutamalla amerikkalaisella (ja kiinalaisella) firmalla ja niiden salaisilla algoritmeilla on ihmisten näkemään informaatioon ja sitä kautta koko yhteiskuntaan, on aivan uskomatonta että tähän on tultu, että tätä pidetään täysin markkinatalouden ja demokratian mukaisena ja että tälle ei aiotakaan tehdä mitään.

Kuten sanottua, Kiinan ja Venäjän on helppoa puolustautua tätä vastaan. Suurin osa länsimaisista somealustoista eivät toimi Kiinassa tai Venäjällä, ja Kiinan oma versio TikTokista on hieman erilainen kuin länsimainen, ja puskee aidosti edukatiivista ja hyödyllistä sisältöä.

Algoritmit pitää saada demokraattiseen valvontaan.

Kansalaisten medialukutaitoon on panostettava aivan eri tavalla kuin tähän asti. Se että youtuben algoritmi suosittelee jotain ja se kuulostaa uskottavammalta kuin Ylen uutiset ei vielä tarkoita että se olisi totta.

Somen faktantarkistusalgoritmit vaikuttivat paperilla hyvältä ajatukselta, mutta on aika vähän faktoja joiden tarkistus tai kyseenalaistaminen ei olisi jossain mielessä poliittista, ja sitä myötä joku voi aina sanoa että tarkastaja on puolueellinen. Isompi ongelma on myös, että disinformaation luominen ja levittäminen (varsinkin generatiivisen AI:n avulla) on huomattavasti nopeampaa kuin faktojen tarkistus. Jean-Paul Sartre kirjoitti aikanaan tästä samasta ongelmasta, ja silloin ei vielä todellakaan ollut bottifarmeja eikä generatiivista AI:ta.

Perinteisen median täytyy kieltäytyä toimimasta huomiotalouden ehdoilla. Ei klikkiotsikoita vaan primäärilähteisiin pohjautuvaa syvemmälle uppoutuvaa analyysiä. Ei algoritmeja poimimassa luetuimpia artikkeleita vaan journalisteja tekemässä työtään: päättämässä ja nostamassa esiin sen mikä on tärkeää.

Tuossa muutama ajatus tähän iltapäivään.

Kaikuja Kaikkeudesta #2. Kaj Sotala, IFS-terapia, meditaatio, tietoisuus, globaali työtilateoria, mielen monen toimijan malli

Toisena vieraana Kaj Sotala.

Me kaikki olemme kokeneet, että mielessä tuntuu olevan useita osia, jotka riitelevät keskenään tai haluavat eri asioita. Keskustelemme IFS:ää hyödyntävän tunnevalmentajan Kaj Sotalan kanssa tästä ilmiöstä, sen mahdollisesta neurotieteellisestä selityksestä, tietoisuudesta, sekä meditaatiosta.

Mikä on tietoisuuden globaali työtilateoria, sekä sen konkreettisempi neurotieteellinen vastine globaali neuronityötila, miten nämä saattaisivat selittää mielen ristiriitaisuuden? Miten IFS-terapia käyttää mielen monijakoisuutta hyväkseen sen sijaan, että se kiellettäisiin tai siitä yritettäisiin päästä eroon? Millaisiin ongelmiin tämä terapiamuoto soveltuu? Miten traumaattiset kokemukset synnyttävät tai vaikuttavat mielen alitoimijoihin? Miten meditaatio auttaa integroimaan näitä?

Linkkejä:
Kajn Multiagent Models of the MInd- tekstikokoelma: https://www.lesswrong.com/s/ZbmRyDN8TCpBTZSip
David Chalmersin The Meta-Problem of Consciousness: https://philarchive.org/archive/CHATMO-32
Mainittuja kirjoja:
Richard Schwartz: No Bad Parts
Jay Earley: Self-Therapy
Ann Weiser Cornell: The Power of Focusing: A Practical Guide to Emotional Self-Healing

Huomiotalous ja demokratia

Kirjoitin aiemmin, että “Facebook ja muut somet tekevät sen maksimoimalla käyttäjien huomion. Se, että siinä samalla hävitetään ihmisten keskittymiskyky, aiheutetaan valtava määrä mielenterveysongelmia, polarisoidaan kansalaiset ja tuhotaan luottamus instituutioihin ja sitä myötä poistetaan demokratian ja toimivan yhteiskunnan perusedellytykset on ulkoisvaikutus jota heidän ei kannata miettiä sen enempää. “

Tälle väitteelle kaivattiin perusteluja. En tätä kirjoittaessani muistanut, että tämähän ei tosiaan ole aivan itsestäänselvä asia kaikille. Mietin myös, että perusteluksi riittäisi “kts. Social Dilemma”. Tuntuu kuitenkin siltä, että tästä voisi kirjoittaa enemmänkin, ja että nämä asiat eivät välttämättä ole kaikille aivan itsestäänselviä.

Tarkennetaan hieman alkuperäistä väitettä. Kyse ei ole pelkästään sosiaalisesta mediasta vaan huomiotaloudesta, ja ns. perinteinen media toimii enenevässä määrin huomiotalouden lainalaisuuksien mukaan. En ole myöskään varma ovatko esimerkiksi TikTok tai YouTube sosiaalisia medioita, mutta ne ovat ehdottomasti osa ongelmaa.

Huomiotalousjätit ovat yleensä mainosrahoitteisia, joten niiden rahoitus riippuu puhtaasti käyttäjiensä niissä käyttämästä ajasta. Toisin sanoen niillä on insentiivi pitää käyttäjän silmät ruudussa mahdollisimman pitkään. Tämä on viime kädessä ainoa asia, mistä he välittävät.

Huomiotalousjäteillä on käytössään valtavat määrät dataa käyttäjistään, joiden avulla he pystyvät kohdentamaan sekä sisällön että mainokset juuri kyseistä käyttäjää varten. He ovat myös käyttäneet todella paljon aikaa ja rahaa algoritmiensa kehittämiseen sekä käyttäjien psykologian tutkimiseen. Tämä informaation ja vallan epätasapaino on todella tärkeää ymmärtää. He eivät vain anna sinulle mitä sinä haluat niin kuin he itse haluavat väittää.

(Huumekauppias voisi puolustautua tasan samalla väitteellä. Mutta yksikään huume ei ole globaalissa mittakaavassa niin haitallinen kuin nämä.)

Kerrataan vielä: alustojen algoritmejä ei kiinnosta niiden tarjoaman sisällön totuudenmukaisuus. Niitä ei kiinnosta, millä tavalla sisältö vaikuttaa käyttäjien mielentilaan tai -terveyteen. Niitä ei myöskään kiinnosta laajemmat yhteiskunnalliset seuraukset kuten mahdollinen polarisaatio tai instituutioita kohtaan tunnetun luottamuksen rapistuminen salaliittoteorioiden myötä. Niitä ei kiinnosta jos joku vähemmistö jossain joutuu kansanmurhan uhriksi niiden puskeman sisällön seurauksena. Niitä kiinnostaa ainoastaan käyttäjän huomio.

Ja ihmisten huomion saa helpoimmin vetoamalla primitiivisimpiin tunteisiin. Pelolla ja vihalla. Ja algoritmi on oppinut tämän. Joten alustojen algoritmit suosivat tällaista sisältöä. Jos katsot youtubesta yhdenkin videon vaikkapa Graham Hancockin teorioista muinaisista romahtaneista sivilisaatioista, voin lyödä vetoa että algoritmi rupeaa hyvin innokkaasti tarjoamaan videoita Annunnakista ja pikkulapsia Vatikaanin kellarissa kiduttavista liskoihmisistä.

Tristan Harrisia lainatakseni meillä on paleoliittiset aivot, keskiaikaiset instituutiot ja jumalankaltainen teknologia. Meidän paleoliittiset aivomme eivät ymmärrä yksilöityjä syötteitä. Parikymmentä vuotta sitten me katsoimme samat uutiset ja luimme samat sanomalehdet. Nyt jokainen meistä muodostaa oman todellisuutemme meille algoritmien suositteleman informaation pohjalta. Ja nämä tarinat yhdistävät ja erottavat meitä. Enimmäkseen erottavat.

Demokratian tärkeimmät tukipylväät ovat olleet koulutuslaitos ja joukkotiedotusvälineet. Huomaa sana “joukko”. Jaettu todellisuus on ollut välttämätön keskustelun mahdollistamiseksi. Jos sitä ei ole, ei ole myöskään mahdollista käydä minkäänlaista järkevää ja kunnioittavaa keskustelua. Ja ilman sitä myöskään demokratia ei ole mahdollista.

Kirjoitan myöhemmin lisää huomiotalouden vaikutuksista mielenterveyteen sekä mahdollisista ratkaisuista.

Kaikuja Kaikkeudesta #1. Wille Huuskonen, luterilainen teologia, meditaatio, buddhalaisuus, advaita-vedanta

Luterilaiset narratiivit vaikuttavat läpitunkevasti koko yhteiskunnan kollektiiviseen psyykeeseen. Missä kaikkialla tämä näkyy ja millä tavoilla? Lisäksi puhumme itsen luonteesta, meditaatiosta ja sen vaikutuksista, buddhalaisuuden ja advaita-vedantan suhteesta ja eroista, Jumalasta, pyhyydestä. Nämä ovat kaikki todella laajoja aiheita joista kaikista raapaisimme vain pintaa, ja tulemme varmasti palaamaan näiden teemojen äärelle vielä uudemman kerran

Mikä on uskon merkitys? Miten voit olla varma omasta uskosta tai Jumalan rakkaudesta? Onko ihminen läpeensä paha? Voiko ihminen muuttaa itseään? Mikä on viisauden merkitys? Onko Luterilainen hengellisyys lähinnä väitelauseiden pyörittelyä? Millainen on ihmisen ja Jumalan suhde ja millainen se voisi olla? Missä määrin voimme valita mihin uskomme? Onko usko itsessään työkalu, psykoteknologia, jonka avulla muokkaamme kokemuksellista todellisuuttamme, ja jonka totuudellisuudella ei oikeastaan ole edes väliä?

Mikä on tämä juttu nimeltä “minä itse”? Onko sitä oikeasti olemassa, onko se tyhjyys, onko se jotain minkä kautta Jumala kokee tätä maailmaa? Miten meditaatio muuttaa vastausta tähän kysymykseen?

Kapeasti määritellyt tavoitteet ja algoritmit

Kun alunperin kuulin Nick Boströmin paperiliitinmaksimoijasta, pidin sitä jossain määrin naurettavana. Eihän äärimmäisen älykäs tekoäly voisi olla noin rajoittunut. Ongelma on kuitenkin huomattavasti vaikeampi ja vivahteikkaampi kuin tuolloin ymmärsin, ja todennäköisesti useimmat ymmärtävät.

Boströmin paperiliitinvertauksessa superälykkäälle tekoälylle annetaan siis näennäisen harmiton tehtävä luoda paperiliittimiä. Minkä se luonnollisesti haluaa tehdä mahdollisimman hyvin. Koska sille ei ollut erikseen kerrottu, että ihmishengellä on mitään arvoa, se katsoo, että ihmisruumis koostuu atomeista, joista osa on täysin käyttökelpoista paperiliitinmateriaalia, ja sitä paitsi ihmiset elossa ollessaan haluavat käyttää muitakin paperiliittimiksi sopivia materiaaleja sen mielestä täysin turhiin asioihin, kuten vaikkapa ovenkahvoihin, elektroniikkaan tai kitarankieliin.

Eikä se lopeta ennen kuin kaikki paperiliittimiksi sopiva materiaali on muutettu paperiliittimiksi. Ja koska se on huomattavasti meitä älykkäämpi, meillä ei ole mitään keinoa pysäyttää sitä.

Ajattelin että eihän me määriteltäisi tavoitetta noin kapeasti. Eihän me nyt niin tyhmiä oltaisi.

Liian kapeasti määritellyt tavoitteet on oikeasti aika keskeinen ja huomattavan monimutkainen tekijä tässä ongelmavyyhdissä jonka äärellä ihmiskunta on, eikä se todellakaan rajoitu tekoälyyn tai algoritmeihin. Se on yksi keskeisimpiä historiaa ja maailman tilaa selittäviä tekijöitä.

Jos mietitään että ongelmana on vaikkapa huonosti käyvä polttomoottori. Se koputtaa. Ratkaisuksi ehdotetaan lyijyn lisäämistä polttoaineeseen. Se ratkaisee ongelman. Jos joku tämän ongelman parissa painivan yrityksen työntekijä tässä kohtaa lähtee miettimään, että onko tämä nyt varmasti turvallista ja mitähän laajempia seurauksia tällä saattaa olla, tämä yritys ei tule ratkaisemaan tuota ongelmaa ensimmäisenä, eikä välttämättä ikinä. On huomattavasti kannattavampaa tuoda pitkällä tähtäimellä katastrofaalinen mutta toimiva ratkaisu markkinoille ja antaa muiden kärsiä ulkoisvaikutuksista kuin käyttää yhtään resursseja turvallisuudesta varmistumiseen.

Ja tämä ei rajoitu millään lailla yrityksiin ja kapitalismiin. Tämä tarina on eri muodoissaan todella paljon vanhempi. Kautta aikojen on ollut sivilisaatioita jotka ovat eläneet rauhanomaisesti tasapainossa luonnon kanssa. Ja yleensä heidät on syrjäytetty, sellaisten toimesta jotka ovat määritelleet tavoitteensa huomattavasti kapeammin ja lyhytnäköisemmin.

Viisauden eri määritelmiin kuuluu yleensä hyvin olennaisena osana maltti. Kyky olla tekemättä jotain asiaa, joka olisi oman lyhyen tähtäimen edun mukaista, mutta jolla olisi pitkällä tähtäimellä kaikille huonot seuraukset.

Ne yhteiskunnat, joissa viisautta on ollut ja sitä on pidetty arvossa, eivät valitettavasti pääse enää osallistumaan keskusteluun meidän tavoitteistamme ja arvoistamme. Nykyinen yhteiskuntamme on parhaiten väkivaltaista yhteistyötä eli sotimista toteuttavan yhteiskunnan perillinen. Kapeasti määritellyt tavoitteet määrittävät kaikkea mitä teemme.

Niinpä yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Facebook ja muut somet tekevät sen maksimoimalla käyttäjien huomion. Se, että siinä samalla hävitetään ihmisten keskittymiskyky, aiheutetaan valtava määrä mielenterveysongelmia, polarisoidaan kansalaiset ja tuhotaan luottamus instituutioihin ja sitä myötä poistetaan demokratian ja toimivan yhteiskunnan perusedellytykset on ulkoisvaikutus jota heidän ei kannata miettiä sen enempää. Jos Facebookin johto olisi jossain kohtaa pysähtynyt miettimään, että mitä laajempia seurauksia tällä olisi, niin Mark Zuckerberg olisi joitain satoja miljardeja dollareita köyhempi, Facebookia ei olisi, ja joku toinen firma olisi tehnyt jonkun vastaavan.

Suurin osa pörssikaupasta on algoritmien tekemää. Algoritmien, joilla on äärimmäisen kapeasti määritelty tavoite. Ja tekoälyn kehitys koskee kaikkia yhteiskunnan osa-alueita. Öljy-yhtiöt luonnollisesti käyttävät tekoälyä uusien öljyesiintymien etsimiseen ja vanhojen tehokkaampaan hyödyntämiseen. Kaivosyhtiöt käyttävät niitä malmiesiintymien etsimiseen. Propagandaa tuottavat tahot luonnollisesti käyttävät generatiivisia algoritmeja kuten GPT4, mahdollisesti yhdistettynä massadataan äärimmäisen tarkan kohdentamisen mahdollistamiseksi.

Jos tämä maailmanlaajuinen järjestelmä, hyperorganismi, moolokki, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua, oli jo valmiiksi hyvää vauhtia matkalla kohti itsetuhoa, tekoäly sen palveluksessa ei tule ainakaan hidastamaan sitä. Ei ennen kuin tavoitteet on määritelty uudestaan. Ja se vaatii hyvin perustavanlaatuisia muutoksia sekä yksilöissä että rakenteissa.

Laajasti määriteltävät tavoitteet ovat vaikeita. Jos luettelemme 20 asiaa jotka ovat mielestämme arvokkaita, tekoäly voi hyvin uhrata sen 21:sen. Ei ole mitään keinoa eksplisiittisesti kertoa, mitkä kaikki asiat ovat arvokkaita. Tämä on ilmeisesti jotain, mikä on implisiittistä, ja minkä välittäminen toiselle on äärimmäisen vaikeaa.

Kokeillaanpa tällaista. Elämä, elonkehä, sen monimuotoisuus ja eri elämänmuodot ovat itseisarvoisen arvokkaita. Tämä kuulostaa hyvältä lähtökohdalta. Mutta entäpä malaria? Monet taudit ja loiset ovat välttämättömiä ekologisen tasapainon säilyttäjiä. Ne ovat myös todella ikäviä yksilöiden kannalta.

Entäpä vieraslajit? Ajatellaanpa, että yksi laji, vaikkapa rotat Uudessa-Seelannissa, aiheuttavat olemassaolollaan jatkuvasti muiden lajien sukupuuttoja, vieläpä sellaisten lajien joita ei kerta kaikkiaan ole missään muualla maailmassa. Tässä tilanteessa tämän yhden lajin hävittämisen pitäisi olla täysin perusteltua. Sitten voidaan korvata rotat eräällä Afrikasta karanneella karvattomalla apinalajilla ja miettiä miten pitkälle tämä argumentti oikeastaan halutaan viedä.

Näihin kysymyksiin ei ole olemassa mitään sellaista sääntöä, mikä voitaisiin kirjoittaa algoritmien ymmärtämälle kielelle. Jos on joku keino kirjoittaa aidosti viisas algoritmi, joka ymmärtää implisiittisesti elonkehän keskinäisriippuvuudet ja mikä on aidosti arvokasta, niin me emme tiedä sitä. Ja jos meidän omat arvomme ja tavoitteemme eivät ole yhteensopivia oman selviytymisemme kanssa, ei meidän luomamme tekoälynkään tavoitteet voi olla.

Raakkukohu ja systeemiset ongelmat

Eläinfilosofi Elisa Aaltola kommentoi Iltalehdessä raakkukohua hyvin osuvasti. Me näemme koko muun elonkehän voitontavoittelun välineenä ilman mitään itseisarvoa, saatika minkäänlaista ymmärrystä siitä kaiken kattavasta vuorovaikutus- ja riippuvuussuhteiden verkostosta, jonka osa mekin olemme, ja jota me omalla voitontavoittelullamme koko ajan sotkemme.

Tämä on nykyajan urbaanissa ympäristössä elävälle täysin ymmärrettävää. Ruoka tulee muoviin käärittynä kaupan pakastealtaasta ja vesi tulee hanasta. Tuotanto- ja logistiikkaketjujen pituus ja läpinäkymättömyys ovat tehneet todella helpoksi olla miettimättä sen enempää, mistä kaikki tulee ja millä seurauksilla.

Voitontavoittelu muuttaa lähestulkoon kaiken välinearvoksi. Harvat asiat ovat enää itsessään arvokkaita. Elämän aidosti tärkeät asiat ovat nimenomaan niitä, mitä ei voi ostaa tai arvottaa rahassa. Aidot syvälliset ihmissuhteet ja yhteinen aika läheisten kanssa, luonto ja luontosuhde, ja niin edelleen. Nämä saavat kuitenkin yleensä väistyä voitontavoittelun tai työnteon tieltä.

Tätä samaa sanoo MTV3:n uutispäällikkö Seppo Haaparanta.

Tämä kaikki tuntuu jossain määrin itsestäänselvältä. Samaan aikaan meillä on käsissämme moninapainen ongelma: jos Stora Enso rupeaa välittämään elonkehän monimuotoisuudesta ja hyvinvoinnista yhtään enempää kuin sen on taloudellisesti kannattavaa, se antaa kilpailuedun häikäilemättömämmin ja lyhytnäköisemmin toimiville kilpailijoilleen. Toisin sanoen olisi valtion ja viranomaisten tehtävä pakottaa kaikki pelaajat toimimaan vastuullisesti. Mutta valtioilla on sama ongelma: jos yksi valtio nostaa luontoarvot talouskasvun edelle, metsäyhtiöt siirtyvät hyvin nopeasti sinne missä voittoa on tarjolla eniten.

On väärin syyttää yksittäisiä toimijoita siitä, että he toimivat niin kuin he toimivat. Osakeyhtiön lakisääteinen tehtävä on tuottaa voittoa osakkailleen. Kun yrityksestä on tehty juridinen henkilö, päätöksiä tekevät ihmiset (jotka ovat vaihdettavissa ja korvattavissa jos he eivät toimi yrityksen edun mukaisesti) on vapautettu vastuusta, ja yrityksen etu taas on toimia äärimmäisen sosiopaattisesti.

Mikään ei muutu ennen kuin järjestelmä muuttuu. Vaikka Stora Enso tai joku alihankkija joutuisikin maksamaan jonkun nimellisen korvauksen, niin se on heille normaalista liiketoiminnasta aiheutuva kuluerä.

Ja jos järjestelmä ei muutu, se tulee tuhoamaan oman ja koko ihmiskunnan olemassaolon edellytykset.

Tahdosta ja vapaudesta

Hesarissa julkaistiin taannoin essee otsikolla Jäähyväiset vapaalle tahdolle (https://www.hs.fi/tiede/art-2000010430930.html). Tavallaan olen kaikesta samaa mieltä, ja tuntuu hyvältä saada noin vaikutusvaltaiselta taholta näin uskottavaa ja perusteltua tukea omille näkemyksille aiheesta, joka jakaa mielipiteitä ja herättää yllättävän voimakkaita tunteita.

Tavallaan on täysin selvää, että meillä ei ole mitään valinnanvapautta. Jos mietit mitä tahansa valintaasi jonka koet tehneesi, voidaan aina kysyä, että miten sinusta tuli sellainen ihminen, joka tuossa tilanteessa valitsi tuolla tavalla, ja aina päästään johonkin asiaan, joka ei ollut sinun omassa vaikutuspiirissäsi. Täysin riippumatta siitä, oliko valinta se, mitä syöt tänään aamupalaksi tai millaiseen ammattiin päätät opiskella. Sinä voit päättää toimia omien arvojesi tai mieltymyksiesi mukaan, mutta sinä et ole valinnut omia arvojasi.

On myös selvää, kuten myös tuossa esseessä sanotaan, että vapaan tahdon ja vastuun kieltäminen voi johtaa uhriutumiseen. Kääntäen, valinnanvapauteen ja vastuuseen uskomisella voi olla todella voimauttava vaikutus ihmiselle, jolla on valmiudet ottaa ohjakset.

Tämän saman tarinan vaikutus voi olla myös äärimmäisen lamauttava, jos ihminen kehystää sen siten, että hänen elämänsä ongelmat ovat hänen itsensä aikaansaamia.

Tällöin kysymys on ehkä siitä, että ihminen voi kokea olevansa menneisyytensä vanki ja kykenemätön muuttumaan.

Ja tällöin olisi hyödyllistä ajatella, että menneisyyden valintoja tehdessä ei ollut mitään vapautta valita toisin. Et olisi voinut valita toisin siinä hetkessä. Aivan kuin Sapolskyn vertaus rikkinäisestä autosta. Tämän myötä ymmärrys ja anteeksianto ovat väistämättömiä, ja itsesyytöksillä ei ole mitään pohjaa.

Tämä voi auttaa ymmärtämään, miksi päädyit tekemään sellaisia valintoja menneisyydessä, ja miten ne ovat johtaneet tähän pisteeseen. Tämä ymmärrys mahdollistaa erilaiset valinnat tästä eteenpäin. Tämän kannalta on hyödyllistä uskoa, että ylipäätään pystyt tekemään valintoja, ja kantamaan vastuuta niistä.

Se, että onko todellista vapaata tahtoa lopulta olemassa vai ei, on tavallaan sivuseikka. Kyse on siitä, että millaista tarinaa on hyödyllistä kertoa itselle. On hyödyllistä ajatella, että saavutukseni ovat enemmän kiitollisuuden- kuin ylpeydenaihe. On myös hyödyllistä ajatella, että menneisyydessä tekemäni huonot valinnat olivat väistämättömiä, jos se auttaa ymmärtämään miksi päädyin toimimaan niin ilman itsesyytöksiä. Samaan aikaan on äärimmäisen hyödyllistä ajatella, että juuri nyt pystyn omilla valinnoillani vaikuttamaan siihen, millaista elämäni on tästä eteenpäin. Minulla on joka tapauksessa se tunne, että teen valintoja. Tätä tunnetta kannattaa mieluummin hyödyntää kuin olla hyödyntämättä. Ja jos päädyt hyödyntämään sitä, niin sekin oli täysin väistämätöntä.